Urheilujournalismi on paradoksaalisessa tilassa. Maailmanlaajuisesti ja lukijan kannalta se on parempaa kuin koskaan ja kehittyy koko ajan. Samalla leivän saaminen siitä on vaikeampaa kuin kenties koskaan sen lyhyen historian aikana. Ja erityisen hankalaa urheilujournalismin orastavaa kulta-ajan havaitseminen voi olla sanomalehden välityksellä.
Asioilla on puolensa. Kun Journalisti-lehdestä soitettiin ja kysyttiin, mitä mieltä olen urheilujournalismista, sanoin sen olevan parempaa kuin koskaan. Kun asiaa katsoo yleiseltä, globaalilta tasolta ja lukijan vinkkelistä, näin onkin. Maailma on avoin. Tietoa on tarjolla enemmän kuin koskaan ja osin sen takia hyviä juttuja tehdään koko ajan enemmän. Monet niistä ovat internetin ansiosta kaikkien saatavilla.
Urheilujournalismia tehdään enemmän kuin koskaan ja sen laatu paranee jatkuvasti. Tätä voi tosin olla vaikea huomata, jos ei etsi laadukkaita juttuja netistä. Ristiriita rävähti silmilleni pian Journalistin haastattelun jälkeen, kun paikallinen maakuntalehti Savon Sanomat lähetti suurjakelunumeronsa postilaatikkooni.
Ensimmäinen asia minkä maakuntalehdistä näinä päivinä huomaa on se, miten ohuita ne ovat. Savon Sanomat ei tee poikkeusta. Lehti joka oli vielä puoli vuosikymmentä sitten keskimäärin 32-sivuinen oli solakoitunut 20 sivuun. Sivuista kaksi oli pyhitetty urheilulle. Niistä toinen oli täytetty tuloksilla. Omia juttuja aukeamalla oli tasan yksi. Se oli nimetty näkökulmaksi, ilmeisesti sen takia, että raportoidun ottelun tulos kerrottiin vasta jutun kolmannessa lauseessa.
Aukeama on ikuistettu tämän jutun pääkuvaan. Voisin veikata, ettei sillä saatu lehdelle yhtään uutta tilaajaa.
Urheilutoimittaja menee matsiin, sen jälkeen lehdistötilaisuuteen ja kirjoittaa sitten mitä näki ja kuuli. Näin urheilujournalismi on ”toiminut” jo pitkään. Se on ollut vaivaton ja varmasti toisinaan hauskakin tapa tehdä journaslimia, ja juuri siksi sillä ei ole ansaintalogiikkana tulevaisuutta. Niin sanotun mukavuusjournalismin päivät ovat luetut. Tämän on todennut Financial Timesin toimittaja Simon Kuper. (Kuper avaa samassa haastattelussa hyvin sitä, kuinka leivän saaminen (urheilu)journalismista on vaikeampaa kuin kenties koskaan sen lyhyen historian aikana.)
Helppojen juttujen uhanalaisuus ei koske vain Suomea ja urheilua vaan journalismia yleensäkin. Asetelmaa voi verrata vaikka edellisen päivän tiedotteisiin; ei talousjournalismiakaan voi rakentaa niiden varaan. Kuten ei urheilujournalismiakaan tulosten ympärille.
Savon Sanomien suurjakelunumerossa näin on kuitenkin tehty. Otteluraportti ja lähes sivun tulososio syövät lähes 70 prosenttia koko osaston palstatilasta, eikä lopullekaan ole mitään omaa materiaalia tarjolla. Varsinkin tilastosivu on kuin suoraan 1980-luvulta. Jokainen voi miettiä, mikä edellisten tai sitä edellisten päivien tulosten arvo oli silloin ja mitä siitä arvosta on nyt jäljellä.
En voi väittää lukeneeni kaikki maakuntalehtiä. Montaa olen kuitenkin lukenut, kolmessa olen työskennellytkin urheilutoimittajana. Kokemuksieni perusteella urheilusivujen ongelma on se, että niiden kohderyhmäksi mielletään edelleen ”Pihtiputaan papat”. Tämä on tavallaan herttaista ja hitusen ansaittuakin, sillä osa näistä papoista on saattanut olla lehden tilaajia puolen vuosisadan ajan. Osa heistä on iästään huolimatta myös äänekkäitä ja tulee lankoja pitkin toimitukseen heti, jos joku ravilähtö tai kenonumero on mennyt väärin.
Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että ravituloksilla, kenonumeroilla tai ylipäätään tilastoilla ei ole tällä vuosituhannella hankittu sanomalehdelle yhtään uutta tilaajaa.
Ottelujutut ovat oma lukunsa. Niiden kuolemaa on ennusteltu pitkään, mutta ne todellista loppuaan ne eivät kohtaa koskaan. Miksi? Koska ihmiset haluavat kirjoittaa niitä vaikka ilmaiseksi.
Nyrkkisääntö on, että mikäli journalismin tekeminen on hauskaa ja vaivatonta, joku muu tekee sen nopeammin, kenties paremminkin (koska riippumattomilla tekijöillä on enemmän intoa) ja ainakin halvemmalla, usein jopa ilmaiseksi. Tälläkin hetkellä maakuntalehtien urheilutoimitukset eri puolilla maata ottavat jatkuvasti sekä nopeudessa että laadussa turpiinsa blogeilta ja verkkolehdiltä. Jos joku epäilee yhtään edellisen todenperäisyyttä, niin epäilykset voi murskata yhdellä sanalla: Jatkoaika.
Ottelujuttujen ydin on siinä, mitä ne kertovat urheilujournalismista ja -journalisteista. Koska urheilutoimittajien jutuissa pyörivät vuodesta toiseen samat sarjat, urheilijat ja lajit pyörivät, heille kertyy uran aikana todella paljon hiljaista tietoa. Useimpien toimittajien kohdalla tämä hiljainen tieto ei koskaan saavuta lukijaa kuin korkeintaan irrallisina anekdooteilla, jotka tukevat enemmän toimittajan egoa kuin juttukokonaisuutta.
Juuri ottelujutuissa mahdollisuus hiljaisen tiedon hyödyntämiseen olisi mitä parhain. Kun alla on lukuisia sarjakausia ja tuhansia otteluita, toimittajalla pitäisi sellainen työvarmuus, että hän pystyisi tekemään jutun muutenkin kuin varman päälle. Valitettavan harva pystyy – tai haluaa.
Ongelma on, että ottelujutun tekijän yllä leijuu aina vahva laiskan journalismin houkutus. Toimittajat puhuvat itse mielellään kiireestä ja deadlineista, siitä miten jutun pitää olla valmis tunti tai puolitoista ottelun jälkeen. Se on tavallaan ihan tottakin, mutta kun samassa tilanteessa on sadatta kertaa, se kuulostaa enemmän selitykseltä kuin syyltä. Jos vuosikausia alalla olleelle ammattilaiselle riittää se, että saa (ottelutapahtuma mukaan lukien) jutun aikaan noin neljässä tunnissa, rima on liian matalalla. Melkein kuka tahansa bloggari pystyy pienellä harjoittelulla samaan.
Toki poikkeuksiakin on. Tämän päivän Urheilusanomissa Tuomas Manninen nostaa ottelujuttujen kuninkaaksi Keskisuomalaisen Ilkka Kulmalan: ”Kukaan muu ei kykene maalaamaan samalla viimeistelyprosentilla mininovellia tiistai-illan liigapelistä.” Kulmalan juttujen parissa kasvaneena voin vahvistaa Mannisen olevan oikeassa.
Samaan hengenvetoon on silti todettava, että Kulmalan onnistumiset ottelujuttujen kanssa kertovat valitettavasti enemmän Ilkka Kulmalasta kuin ottelujutuista ja urheilutoimittajista. Kulmala on kuitenkin jo vuosikymmenien ajan osoittanut, että deadlineista, internetistä, lamasta, Ylestä, ilmastonmuutoksesta, vuosituhannen vaihtumisesta, Ukrainan tilanteesta ja jatkuvista henkilöstöleikkauksista huolimatta laadukas urheilujournalismi on mahdollista myös maakuntalehdessä. Se vaatii vain itsensä haastamista toimittajana ja kirjoittajana lukijoiden eduksi – sekä asioiden asettamista muihinkin kuin yhden kisan tai sarjakauden kestäviin mittasuhteisiin.
Kun kerran kehumaan alettiin, niin kehaistaan loppuun vielä Helsingin Sanomien Ari Virtasta, joka lukijoiden onneksi unohti, että urheilua ei ole ollut tapana käsitellä tavallisella uutisotteella. Virtanen avasi viime vuonna esimerkiksi FC Hongan sekoilut sellaisella uutisjournalistin tarkkuudella ja viileydellä, että vastaavaa on nähty sanomalehtien urheilusivuilla valitettavan harvoin.
Toisin sanoen urheilujournalismilla on toivoa sekä sanomalehdissä että varsinkin niiden ulkopuolella, kunhan hiljaisen tiedon hyödyntäminen, itsensä kehittäminen sekä asioiden taustoittaminen ja isompiin kokonaisuuksiin liittäminen ovat kunnossa. Pelkkä ottelujuttujen uudelleen nimeäminen ei silti riitä.
Journalistin urheilujournalismia käsittelevä juttupaketti löytyy täältä: http://www.journalisti.fi/artikkelit/2015/2/taistelu-urheiluhulluista/
Toinen jakso 