Haamumaali lopetti uusintaottelut

Stefan Kiesslingin haamumaalista syntyi ennakkopäätös, jonka seuraukset ovat selvät: Uusintaotteluiden aika huippujalkapallossa on ohi, mutta maaliviivateknologian kausi vasta alkamassa. Kaikkineen haamumaali oli surullinen tapaus, josta yksikään osallinen ei selvinnyt puhtain paperein.

Maaliverkkojen tarkistaminen on avustavien erotuomareiden vastuulla.

Pusku lähtee terävästi ja kovaa. Stefan Kiesslingin epäonneksi se vain viuhuu vajaat puoli metriä maalin ohi. Kiessling katsoo hetken aikaa pallon perään ja peittää sitten pettyneenä kasvonsa. Hänen ei tarvitse nähdä erikseen, kuinka pallo iskeytyy vasten sivuverkkoa. Hän tiesi puskunsa menevän ohi jo paljon aikasemmin.

Ammattiurheilijat tietävät, milloin he onnistuvat ja milloin epäonnistuvat. Baseballissa lyöjä voi alkaa tuulettaa kunnaria heti, kun pallo on irronnut mailasta. Golfarikin tuntee onnistumisensa heti osumasta ja jää ihailemaan pallon komeaa lentoa.

Ja jääkiekossa kokenut maalintekijä tuulettaa, vaikka kiekko on kimmonnut saman tien keskiraudasta takaisin jäälle. Hän ei tuuleta yrittääkseen huijata erotuomaria, tämä kun käy joka tapauksessa varmistamassa tilanteen videotuomarilta. Hän tuulettaa, koska hän tuntee ja tietää tehneensä maalin.

Kiesslingillä on sama maalintekijän vaisto, ja nyt se kertoo hänen epäonnistuneen. Hän kävelee pettyneenä paikalta pois. Aikansa käveltyään hän katsoo taakseen. Pallo on maalissa. Kiessling ei reagoi näkemäänsä heti. Hän miettii.

Jos Kiesslingin tuntee sisällään, että pusku meni ohi, niin puolustaja Stefan Reinartz tietää sen varmasti. Hän seurasi pallon lentoa aitiopaikalta, eikä tuulettanut, kun se päätyi sivuverkon läpi maalin sisälle. Reinartz on kuitenkin huomannut, että kukaan hoffenhaimilaisista ei ole vielä protestoinut tilannetta. Ehkä he eivät huomanneet samaa kuin hän.

Reinartz juoksee Kiesslingin luokse. Kiessling nostaa kätensä pystyyn.

Haamumaaleja on nähty jalkapallossa ennenkin – ja Bundesliiga suuremmissakin ympyröissä. Vuoden 1962 MM-kisoissa Neuvostoliitto ja Uruguay pelasivat alkusarjan viimeistä ottelua. Ottelun häviäjällä ei olisi asiaa jatkopeleihin.

Toisella jaksolla, 1-1-tilanteessa, Igor Chislenko sai pallon Uruguayn maaliin. Johtomaali veisi Neuvostoliiton kiinni paitsi jatkopaikkaan myös lohkovoittoon. Tärkeä osuma ei kuitenkaan jäänyt voimaan. Siitä piti huolen joukkueen kapteeni Igor Netto.

Netto näki, että pallo oli mennyt maaliin sivuverkossa olleesta reiästä. Hän marssi erotuomarin luokse ja piti huolen siitä, että maalia ei hyväksytä.

Neuvostoliitto voitti lopulta ottelun viime hetken maalilla 2-1 ja eteni jatkoon. Netton teko on kuitenkin jäänyt historiaan esimerkillisenä suoraselkäisyytenä.

Hoffenheimissa kirjoitetaan toisenlaista tarinaa.

”Erotuomari voi muuttaa ratkaisunsa ainoastaan, jos hän havaitsee sen vääräksi, tai harkintansa mukaan avustavan tai neljännen erotuomarin lausunnon perusteella siinä tapauksessa, että hän ei ole pannut peliä uudelleen käyntiin tai lopettanut ottelua. ”
– Jalkapallosäännöt –

Erotuomari Felix Brych näyttää maalia, mutta tuomareillakin on vaistonsa. Hänestä tuntuu, että kaikki ei ole kohdallaan. Hän keskustelee Kiesslingin kanssa tilanteesta. Emme voi tietää mitä sanoja Kiesslingin käyttää, mutta hän vakuuttaa Brychin siitä, että ei ole mitään syytä jättää maalia hyväksymättä.

Kiessligin puskusta kuluu toista minuuttia ennen kuin peli laitetaan uudestaan käyntiin. Brychin olisi kannattanut kuitenkin odottaa vielä hieman pidempään. Puolisen minuuttia alkuvihellyksen jälkeen Hoffenheimin vaihtopelaajat viittovat tuomaria luokseen. He ovat löytäneet verkosta reiän, josta Kiesslingin hutipusku sujahti sisään.

Brych toteaa tilanteen, mutta ei voi muuta kuin kohautella olkapäitään. Peli on jo käynnissä. Hän ei sääntöjen valossa pysty muuttamaan enää päätöstään.

Pian tämän jälkeen neljäs tuomari todennäköisesti vahvistaa Brychin pahimmat pelot: hidastuskuvat ovat todistaneet, että maalia ei olisi ikimaailmassa pitänyt hyväksyä. Fifa-tuomarin konseptit menevät sekaisin. Hän yrittää hyvittää tilannetta. Brych viheltää Hoffenheimille pilkun olemattamasta rikkeestä, joka tapahtuu rangaistusalueen ulkopuolella. Kotijoukkue kuitenkin tyrii rankkarin.

Mikään ei auta. Leverkusen voittaa pelin 2-1. Kiesslingin ”osuma” on pelin voittomaali. Voitonjuhlien keskellä Leverkusenin urheilutoimenjohtaja Rudi Völler marssii suoraan Kiesslingin luokse. Völler peittää kädellä suunsa, kun hän kertoo Kiesslingille miten tämän kuuluu kommentoida osumaa.

Völlerin medialle antamat kommentit eivät varsinaisesti tihku sympatiaa: ”Hoffenheim on käyttänyt paljon rahaa stadioniinsa. Ehkäpä heidän kannattaisi hankkia tänne myös kunnon maaliverkot.”

Hoffenheim tekee tilanteesta protestin. Seura vaatii ottelun pelaamista uudelleen.

Viikkoa myöhemmin Saksan jalkapalloliitto antaa päätöksensä. Liitto on konsultoinut asiassa Fifaa ja päättänyt, että ottelua ei pelata uudestaan. Kiesslingin maali ja Leverkusenin voitto jäävät voimaan.

Yksikään taho ei saa haamumaalitapauksesta puhtaita papereita. Ensimmäisenä tulilinjalle voidaan laittaa ottelun tuomaristo avustavasta erotuomarista alkaen. Maaliverkkojen tarkistus on avustavien vastuulla. Tässä tapauksessa tuomari on hoitanut tarkastuksen huolimattomasti ja mahdollistanut laiminlyönnillään katastrofin syntymisen.

Suuri on myös Felix Brychin vastuu. Tilanne tapahtuu aivan hänen silmiensä edessä. Ja ennen kaikkea se tapahtuu hänen diagonaalillaan. Avustava erotuomari on maalin toisella puolella. Hän ei voi nähdä tilannetta ja paikata tarkistuserhettään. Neljäs erotuomari on liian kaukana. Tämä on Brychin tontti. Hän on sijoittunut oikein ja hänen pitäisi nähdä, mistä pallo sujahtaa maaliin.

Jostain syystä niin ei käy. Brych tekee kardinaalimunauksen.

Tässä ei ole kyse siitä, oliko pelaaja niukasti paitsiossa vai ei. Ei tulkinnallisesta käsivirheestä. Ei edes väärin vihelletystä rangaistuspotkusta (vaikka senkin Brych ehtii vielä järjestää).

Brych hyväksyy maalin, jota ei ole koskaan tehty. Sen suurempaa erhettä ei erotuomari voi tehdä. Virhe maksaa todennäköisesti hänelle ja hänen tuomaritiimilleen paikan ensi kesän MM-kisoissa.

Huolellinen avustava tai tehtäviensä tasalla ollut erotuomari olisi estänyt katastrofin syntymisen. Mutta niin olisi tehnyt rehellinen pelaajakin.

Nyt ei puhuta siitä, miten pelaajat reagoivat spontaanisti ottelun kuumuudessa (kuten yleinen klisee ja selitys mille tahansa sääntöjen vastaiselle järjettömyydelle kuuluu). Kiesslingillä ja hänen joukkuetovereillaan oli yli minuutti aikaa liittyä jalkapallohistorian kuolemattomien joukkoon.

Otin jo esille Igor Netton, joka toimi oma-aloitteisesti, mutta legendojen listalla on tuoreempiakin nimiä. Robbie Fowler varmisti kuolemattomuutensa 1997 yrittäessään saada erotuomaria pyörtämään rankkarituomiotaan, koska Fowlerin mielestä Arsenal-vahti David Seaman ei ollut rikkonut häntä. Kun erotuomari pysyi kannassaan, Fowler kävi omajalkaisesti rähmimässä pilkun. Kolme vuotta myöhemmin Paolo Di Canio puolestaan pysäytti pelin koppaamalla pallon maalipaikassa käsiinsä, koska hän näki vastustajan maalivahdin makaavan loukkaantuneena maassa.

Viime vuonna puolestaan saksalaishyökkääjä Miroslav Klose pyysi erotuomaria hylkäämään hänen tekemänsä maalin, koska hän oli syyllistynyt käsivirheeseen. Klosen päätös ei ollut täydellisen spontaani, hän juhli jo hetken ajan osumaa mutta pyörsi päätöksensä, kun vastustajan pelaajat sitä häneltä pyysivät.

Urheilijan vaisto tavoittelee omaa etuaan kuin hyeena haaskaa, mutta lopulta osa urheilijoistakin muistaa olevansa eläimiä parempia. Kiessling muisti tämän liian myöhään. Hän yritti vakuutella syyttömyyttään kieltämällä maalintekijän vaiston ja todeten, ettei hän nähnyt, miten pallo päätyi maaliin.

Se oli vielä lainopillisesti aukoton lausunto. Kiesslingin katse oli jo aivan muualla, koska hän tiesi puskeneensa ohi. Kun yleinen paine kasvoi, saksalaisen selittely nousi kuitenkin uusiin ulottuvuuksiin: ”Kritiikki on ollut minua kohtaan kohtuuttoman kovaa, koska kaikki väittävät minun nähneen tilanteen. Mutta jos näin olisi, olisin käynyt sanomassa, että pallo meni maaliin reiästä.”

On vaikea sanoa kumpi on surullisempaa: se että Kiessling ei kertonut erotuomarille totuutta vai se, kun hän väittää, että olisi kyllä kertonut jos vain olisi osannut.

Toki kaksinaismoralisteja on muitakin. Leverkusenin suomalaisvalmentaja Sami Hyypiä soitti samaa rikkinäistä levyä, joka on kuultu lukemattomat kerrat vastaavissa tilanteissa: ”Juhlin osumaa pelin aikana, koska se näytti maalilta. Nyt se on tietysti hieman epämukavaa. Mutta en voi tehdä asialle mitään. Erotuomari tekee päätökset”

Esimerkkejä samankaltaisista lausunnoista olisi vaikka kuinka, mutta poimin niitä nyt kaksi.

”Tiedän, että olin paitsiossa ja että ratkaisuni oli itsekäs. Mutta niin pitkään kuin tuomarit sanovat, että tilanne on maali, se on ok minulle ja joukkueelleni”, Carlos Tevez tehtyään paitsiomaalin vuoden 2010 MM-kisoissa.

”Se oli käsipallo, mutta minä en ole erotuomari.” Thierry Henry vietyään Ranskan samaan turnauksen räikeän käsivirheen jälkeen.

Miksi pelaajista ja valmentajista tulee erotuomareita vain silloin, kun epäreilu tuomio tehdään heitä vastaan? 90 prosenttia valittaa kyllä erotuomarille epämieluisasta tuomiosta, mutta heistä ehkä yksi sadasta on valmis tunnustamaan oman virheensä silloin, kun he hyötyvät tuomarin tekemästä päätöksestä.

Jalkapallo tarvitsisi rehellisempiä pelaajia, mutta koska heitä ei ole saatavilla, se saanee joko lisää erotuomareita maalien taakse tai teknologiaa.

Tästä piti huolen viimeistään Saksan jalkapalloliitto ja Fifa päättäessään, että uusintaottelua ei pelata. Päätökselle löytyy kyllä perustelut säännöistä:

Erotuomarin ottelussa tekemät pelitapahtumiin liittyvät ratkaisut, mukaan lukien tehtiinkö maali tai ei, sekä ottelun lopputulos, ovat lopullisia.

Ratkaisu on linjassa myös sen kanssa, että esimerkiksi Englannissa voidaan jälkikäteen antaa pelikielto, jos rankka rikkomus on jäänyt erotuomarilta kokonaan näkemättä. Paino on sanalla ”kokonaan”. Jos erotuomari on antanut tilanteesta jo varoituksen tai edes vapaapotkun, pelaajalle ei voida antaa myöhemmin videon perusteella viiden ottelun pelikieltoa.

Joku voi väittää, että linjaus on inhimillinen ja että se antaa erotuomareille mahdollisuuden erehtyä. Käytännössä se toimii kuitenkin juuri päinvastoin. Jos erotuomari näkee tilanteen ja toimii, hänen pitää nähdä ja tuomita täsmälleen oikein. Muussa tapauksessa olisi parempi olla kokonaan näkemättä.

Lähin rinnakkaistapaus Hoffeinheimin tapahtumille löytyy vuodelta 1994. Silloin tuomaristo hyväksyi Bundesliigan pelissä Bayern Münchenille maalin, vaikka pallo ei koskaan käynyt maalissa. Silloin päätettiin pelata uusintaottelu.

Se että nyt toimittiin toisin ja vielä Fifan konsultaation kautta, on selvä signaali. Kyse on ennakkopäätöksestä, jonka viesti on yksinkertaisuudessaan tämä: Ajat jolloin huippujalkapalloilussa pelattiin uusintaotteluita ovat takana päin.

Päätöstä tehtäessä kattojärjestöt ajattelivat varmasti Hoffenheimin tapausta enemmän mahdollisia seurauksia. Kenties Fifan pahin painajainen on, että MM-finaali jouduttaisiin pelaamaan uudestaan. Jos Hoffenheimin tapauksessa olisi tehty toisenlainen päätös, se olisi ollut mahdollista ja ovi uusintaotteluihin avattu maailmanlaajuisesti. Nyt se lyötiin lukkoon.

Varsinainen ongelma jäi silti ratkaisematta. Kaikkia erotuomarivirheitä ei koskaan saada kitkettyä jalkapallosta, eikä tarvitsekaan. Ne kuuluvat osaltaan lajiin. Mutta näin räikeille tilanteille pitää tehdä jotain.

Lajit kehittyvät epäonnistumisten kautta. Tässä tapauksessa se tarkoittanee teknologian lisääntymistä huippufutiksessa. Voi olla, että Kiesslingin haamumaali oli ensimmäinen kunnon sysäys kohti videoiden käyttöä – tai sitten se vain jouduttaa maaliviivateknologian käyttöönottoa.

Advertisement

Väärässä paikassa, väärässä roolissa

KuPSin kausi oli pelillisesti, tuloksellisesti ja taloudellisesti katastrofi. Epäonnistunut pelaajapolitiikka ja vielä surkeampi roolitus loivat pohjan floppaamiselle kentällä ja sen ulkopuolella.

Esa Pekonen on viime vuodet rakentanut KuPSin ”monikäyttöpelaajien” varaan ja vaihdellut jatkuvasti pelaajien pelipaikkoja. Lopputuloksena KuPS on ollut jo vuosia liigan ailahtelevin joukkue.

Jotta pystymme ymmärtämään, miten pahasti KuPSissa mentiin tällä kaudella metsään, meidän pitää tehdä selväksi kaksi termiä: pelipaikka ja rooli.

Pelipaikka on näistä helpompi: vasen pakki, keskuspuolustaja, oikea laitalinkki, hyökkäävä keskikenttä pelaaja, hyökkääjä ja niin edelleen. Useimmilla pelaajilla on selkeä yksittäinen paras pelipaikka. Miikka Ilo on vasen laituri, Rami Hakanpää on toppari ja niin pois päin.

Roolin avaaminen on hieman hankalampaa, koska rooli on laajempi käsite. Pelipaikka kertoo missä pelaaja pelaa, rooli kertoo miten hän pelaa eli millainen pelaaja hän on. Malliesimerkki epäonnistuneesta roolituksesta oli Jussi Kujalan ja Dawda Bah pelaaminen parina keskikentän pohjalla.

Alusta asti on selvää, että Bah on väärällä pelipaikalla. Ideaalitilanteessa hän on vasen laituri. Hän on myös väärässä roolissa, sillä hän on parhaimmillaan pallon kanssa hyökkäyskolmanneksella.

Kujalan tilanne on monimutkaisempi. Hän on pelaajatyyppinä sidottu enemmän rooliin kuin pelipaikkaan. Hän on pelintekijä. Peliä pystyy tekemään aivan hyvin myös keskikentän pohjalta, kuten esimerkiksi Andrea Pirlo on osoittanut. Tässä mielessä Kujala ei ole väärällä paikalla. Sen sijaan hän on väärässä roolissa.

Voidakseen tehdä peliä keskikentän pohjalta Kujala tarvitsisi rinnalleen puolustavan pelaajan. Pirlolla usein jopa kaksi puolustavaa pelaajaa rinnallaan. He riistävät palloja Pirlolle ja tekevät valtaosan ns. likaisesta työstä, jotta Pirlo voi keskittyä pelinrakentamiseen.

Kujalalla ei ole tätä mahdollisuutta. Bah ei ole puolustava pelaaja, eikä hän ole hyvä riistämään palloja. Hänen työmoraalinsa ei ole riittävä keskikentän pohjalla. Kujala ei voi keskittyä pelinrakentamiseen, koska hänen itse tehtävä likainen työ, johon Bah ei pysty.

Tämä johtaa siihen, että Kujala on väärässä roolissa. Oman pelin rakentamisen sijaan hänen energiansa menee vastustajan pelin rikkomiseen. On kuin Pirlo laitettaisiin hoitamaan Gennaron Gattuson hommat.

Kapteeni Ilja Venäläinen oli yksi pelipaikkaloton uhreista. Maalitykki löysi itsensä usein topparin tontilta.

Omalla pelaajaurallaan useampaa pelipaikkaa pelannut Jesse Saarinen kävi pelipaikan vaihtamisen vaikeutta kesällä läpi Takavasara-blogissaan. Saarisen mukaan uuteen pelipaikkaan kuuluvat tehtävät voi opetella ja niistä voi suoriutua jatkuvalla valppaudella ja hyvällä keskittymisellä.

Saarinen kuitenkin huomauttaa, että tämä ei vielä riitä. Karu totuus on, että vastaopittujen asioiden tekeminen vie enemmän aikaa kuin selkärangasta tulevien. Kun teot eivät tule luonnostaan, ne pitää tehdä tietoisesti. Mitä korkeammalle tasolle mennään, sitä kohtalokkaampaa ”tietoinen tekeminen” on.

Kun pelaaja laitetaan väärälle pelipaikalle ja/tai väärään rooliin, hänen pelaamisensa taso laskee väistämättä. Ja kun tällaisia tapauksia on kentällä samanaikaisesti useita, koko joukkueen pelaamisen taso on vaarassa romahtaa. Pelaaminen hidastuu ja aivan perusasiatkin muuttuvat vaikeiksi.

KuPSille on käynyt tällä kaudella näin luvattoman usein, kun puolet avauskokoonpanosta on ollut vieraalla paikalla tai väärässä roolissa. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta pelaajiltakaan.

”Joukkuepelaamisessa hyvälläkään pelaajistolla ei ole merkitystä, jos peliä ei saada hitsattua yhteen. Kokonaisuutemme liigassa on ollut huono”, puolustaja Antti Hynynen totesi Viikkosavossa Suomen cupin finaalin alla.

KuPS ei ole ainut seura, joka on tällä kaudella joutunut kärsimään pelipaikkalotosta. Pelaajien siirtely vieraille tonteille oli iso osatekijä sekä TPS:n floppaamisessa että FC Lahden katastrofaalisessa alkukaudessa Tommi Kautosen alaisuudessa.

Yhteinen nimittäjä näille tapauksille on ollut se, että valmentajat ovat tehneet väärin valinnan. He ovat lähteneet muuttamaan roolitusta silloin, kun heidän olisi pitänyt muuttaa taktiikkaa ja yksinkertaisesti laittaa mahdollisimman monta pelaajaa luontaisille pelipaikoilleen, jotta he voisivat pelata vahvuuksillaan.

Dawda Bah’ta peluutettiin toistuvasti väärällä paikalla ja väärässä roolissa. Lopputulos oli kuin koko KuPSin kausi: epätasapainoinen.

Taktiikan tarkoitus on maksimoida joukkueen vahvuudet ja minimoida heikkoudet. Roolituksen tarkoitus on tehdä sama pelaajien tasolla. Kun taktiikka ja roolitus ovat kohdallaan, joukkue on enemmän kuin osiensa summa.

KuPS toimi tällä kaudella täysin päinvastoin. Esa Pekonen sai käsiinsä (arvioijasta riippuen) liigan 2.-4:nneksi parhaan materiaalin ja onnistui pitämään sen kaukana mitalitaistelusta koko kauden ajan. Se on räikeää alisuorittamista millä tahansa mittarilla ja kertoo suoraan, että KuPS on ollut tällä kaudella paljon vähemmän kuin pelaajistonsa summa.

Keskeisimmät syyt tähän ovat epäonnistumiset sekä pelaajahankinnoissa että roolituksessa. Vielä helmikuussa KuPSin pellinen palapeli näytti kahta osaa vaille valmiilta. Joukkue olisi tarvinnut kunnon topparin ja pallonvoittajan keskikentän pohjalle. Kaksi täsmähankintaa ja joukkue olisi ollut ainakin avauksen osalta valmis.

Sen sijaan seura räjäytti liki valmiin palapelinsä alkutekijöihin vain kuukausi ennen liigakauden alkua hankkimalla Dawda Bah’n. Palasia on kerätty sen jälkeen oikeastaan koko kauden ajan, mutta valmista ei ole syntynyt.

Viimeistään nyt on aiheellista kysyä, mitä järkeä KuPSilla oli hankkia Dawda Bah’n kaltainen kallis ja nimekäs pelaaja, kun häntä peluutettiin toistuvasti väärin.

Bah on sen (hinta)luokan pelaaja, että hänen pitäisi tehdä ympärillään olevat pelaajat paremmiksi. Nyt kävi päinvastoin. Bah’n hankkiminen teki KuPSista huonomman joukkueen, sillä sen takia useampi pelaaja joutui vieraaseen rooliin ja/tai vieraalle pelipaikalle.

Bah ei tehnyt KuPSista parempaa joukkuetta. Sen sijaan KuPS teki hänestä(kin) huonomman pelaajan laittaessaan hänet aivan väärään rooliin.

Eikä Bah’n tapaus ole Kuopiossa lainkaan ainutkertainen. Monet KuPSin kauden aikana tekemät hankinnat olivat tarjonnan eivätkä kysynnän sanelemia. Chris James ja Tyler Ruthven tulivat toki (aivan liian myöhään) paikkaamaan jo talvikaudella ammottaneita aukkoja, mutta muut hankinnat herättivät jälleen kerran enemmän kuin kysymyksiä kuin antoivat vastauksia.

Esimerkiksi Tuomas Rannankari ja Juha Hakola eivät tulleet KuPSiin siksi, että joukkue olisi pelillisesti tarvinnut heitä, vaan siksi että he sattuivat olemaan nyt saatavilla.

Bah, Hakola ja Rannankari eivät ole huonoja pelaajia. Ongelma vain on siinä, että heille ei ollut KuPSissa valmista roolia. Hakolan ja Rannankarin hankinnat tarkoittivat sitä, että KuPS joutui hajoittamaan sen ainoan osa-alueen joka sen pelissä toimi: laitapelaamisen.

Kun tämä tapahtui juuri Suomen cupin finaalin alla, on vaikea uskoa, että Hakolan ja Rannankarin hankkiminen ainakaan paransi KuPSin mahdollisuuksia voittaa kauden tärkeintä otteluaan.

Heidän tapauksistaan tuli hyvä muistutus siitä, että varsinkaan kesken kauden joukkueeseen ei voi tehdä kuin kahdenlaisia hankintoja: täsmähankintoja suoraan valmiiksi sopivaan rooliin tai tulevaisuutta rakentavia hankintoja. Jos taas tehdään niin kuin KuPS teki ja hankitaan uusia pelaajia, jotka pitää saada mahtumaan avaukseen vaikkei heillä ole siellä valmista roolia, joukkueen pelaaminen menee parhaassakin tapauksessa ainakin hetkellisesti sekaisin.

Kaiken lisäksi huonojen hankintojen vaikutukset kertautuivat. Kun joukkue hankki kalliita pelaajia, joita se ei tarvinnut, se ei pystynyt hankkimaan edes hieman halvempia pelaajia, joita se olisi oikeasti tarvinnut. Bah’n hankkimisen takia KuPS lähti kauteen ilman kunnollista puolustavaa keskikenttäpelaajaa ja sen keskuspuolustus oli aivan liian ohut.

KuPS nosti katsojakeskiarvonsa 2383:een mutta sekään ei pelastanut seuraa puolen miljoonan tappioilta.

Kauden päätyttyä kuulemme todennäköisesti, että KuPS on ollut epäonninen loukkaantumisten kanssa. Se on täyttä puppua. Kun koko joukkueessa on vain kaksi keskuspuolustajaa, joista toinen (Rami Hakanpää) on loukkaantumisaltis ja toinen (Etchu Tabe) epäilyttävyyteen saakka ailahtelevainen ja korttiherkkä, joukkue päätyy todennäköisyyksien valossa ennemmin tai myöhemmin tilanteeseen, jossa toinen toppari on loukkaantunut ja toinen joko pelikiellossa tai huonossa vireessä.

Näissä tilanteissa joukkueen paras hyökkääjä (Ilja Venäläinen) ja/tai paras puolustaja (Omar Colley) on joutunut pois luontaiselta pelipaikaltaan. Tämä taas on johtanut muihin paikkaustoimenpiteisiin. Kun yhden tai kahden topparin poissaolo voi aiheuttaa näin järisyttävän dominoefektin, kyse ei ole onnesta vaan huonosta joukkueen rakentamisesta.

KuPSin päätöstä lähteä kauteen Rami Hakanpään ja Etchu Taben varassa ei voi kutsua edes riskiksi. Se oli sulaa ajattelemattomuutta ja surkeaa joukkueen rakentamista.

Ja kuten todettua, seuran pelaajapolitiikka ei mennyt muutenkaan nappiin. Ylipäätään on vaikea kuvitella, että KuPSin kausi olisi ollut merkittävästi heikompi, vaikka Bah, Hakola ja pari muuta tarjonnan sanelemaa hankintaa olisi jätetty tekemättä.

Tämä kaikki on tullut KuPSille kalliiksi sekä kentällä, että sen ulkopuolella. Seura on ilmoittanut tekevänsä kaudesta puolen miljoonan euron tappiot. Lisäksi virheiden pelilliset vaikutukset ulottuvat seuraavaan kauteen saakka.

Bah, Hakola, Tabe ja pari muuta palkkasoturia lähtevät seurasta kauden jälkeen pois. Jos heidän peliaikansa olisi annettu omille kasvateille tai muille joukkueeseen jääville, ensi kauden rakentaminen olisi helpompaa.

Nyt KuPS joutuu rakentamaan palapelinsä jälleen alusta. Sitä kasattaessa olisi tärkeä katsoa mitä seurassa jo on, todeta sen jälkeen itä tarvitaan ja alkaa hakea täsmähankintoja. Yhtä tärkeää on välttää heräteostoksia. Markkinoilla on aina nimekkäitä pelaajia, jotka ovat valmiita rahastamaan keikkatöistä. Heistä on kuitenkin vain harvoin todellista hyötyä joukkueelle.

Jos palkkasoturit vievät joukkueen omien kasvattien paikan, seura ampuu itseään jalkaan. Oudossa roolissa pelaaminen voi olla lyhyellä tähtäimellä hyödyksi seuralle, mutta se on lähes poikkeuksetta haitaksi pelaajalle ja hänen uralleen.

On turha ihmetellä, miksi seura ei onnistu myymään pelaajia eteenpäin, jos sen lupaavimmat kasvatit eivät saa säännöllisesti peliaikaa sellaisessa roolissa missä he ovat omimmillaan.

Kaikkein pahiten pelipaikkalotto verottaa nuorten pelaajien uraa.

KuPSin ongelma on jo useamman kauden ajan ollut se, että joukkueelta on puuttunut ruutini. Siksi sen otteet ovat ailahdelleet aivan liikaa. Hyvää esitystä on seurannut huono ja voittoa tappio.

Tämä ei ole sattumaa. Rutiini ei synny itsestään, se pitää rakentaa. Kun joukkueella on huono päivä, sen pitäisi pystyä nojaamaan kahteen asiaan: peli-identiteettiin ja pelillisiin raameihin. Raamien tärkeys vain korostuu, kun pelaaja laitetaan vieraalle pelipaikalle. Ilman niitä pelaajalla ei ole tekemiseensä selkänojaa.

Kun raamit ja identiteetti jätetään rakentamatta, joukkue ei tiedä mikä se on. Kun tähän päälle käynnistetään vielä päättymätön pelipaikkalotto, joukkue ajetaan eksistentiaaliseen ahdistukseen joka näkyy ylimmille penkkiriveille asti.

Lopulta tulokset näkyvät taululta. Tällä kaudella mitalijunaan ei olisi vaadittu mahdottomia. Kolmanneksi tullut VPS saalisti otteluistaan keskimäärin 1,55 pistettä. Yhtä pienellä keskiarvolla on päästy Veikkausliigassa mitaleille viimeksi vuonna 1997. Silti tuo tahti oli KuPSille aivan liikaa. Joukkue ei yltänyt VPS:n keskiarvoon kauden aikana edes kymmenen ottelun ajan.

Ilmiö ei ole uusi. KuPSilla ei ole kolmen viimeisen kauden ajan ollut ainuttakaan sarjakolmannesta (=11 peräkkäistä peliä), jonka se olisi selvittänyt mitalitahdissa. Ei vaikka laskun voisi aloittaa mistä tahansa pelistä. KuPS on kuin maileri, joka ei pysy kärjen tahdissa edes yhtä kierrosta.

KuPSilla on parin kauden ajan ollut jatkuva identiteettikriisi sekä joukkueena että seurana. KuPS ei ole tiennyt, mitä se on ja mitä sen pitäisi tehdä. Nyt voisi olla hyvä hetki miettiä nämä asiat vihdoin selviksi.

KuPS on kolmen kauden ajan ollut koko ajan täysin mitalitaistelun ulkopuolella. Mikään muu seura ei ole pystynyt vastaavaan. (Kuva: The Guardian)

Pohjanmaan väistämätön futisbuumi

VPS:n pronssi ja SJK:n sarjanousu tekevät Pohjanmaasta tulevan kauden mielenkiintoisimman alueen. Pohjanmaassa on potentiaalia jopa Veikkausliigan uudeksi Turuksi.

VPS on malttanut kieltäytyä helpoista ja nopeista oikoteistä matkallaan menestykseen.

Viime viikonlopun paras uutinen suomalaisessa jalkapalloilussa oli Vaasan Palloseuran mitalin varmistuminen. VPS:n pronssi ja europaikka olivat ansaittu palkinto pitkäjänteistä työstä. Samalla ne olivat tärkeä osoitus siitä, että joukkue voi kasvaa menestyjäksi terveesti ja ilman kohtuuttomia riskejä.

VPS on elävä esimerkki siitä, että kestävä kehitys ei ole tempoilua. Menestys ei ole hissi, se on portaikko. Portaita ei harpota, ne rakennetaan yksi kerrallaan. Vasta kun edellinen kerros on valmis, voidaan yrittää nousua seuraavalle tasolle.

Menetelmässä on se hyvä puoli, että vaikka nousu ei onnistuisikaan, aiempi pohja on niin tukeva, ettei seura putoa kauas. Näin kävi Vaasassa viime kaudella, kun joukkue murtui mitalipaineiden alla. Loppukauden romahdus laski vaasalaisten osakkeita ”asiantuntijoiden” papereissa, mutta se ei menoa haitannut. Joukkue ponnisti kokeneempana ja viisaampana tukevaksi rakennetulta pohjalta ja ylsi tällä kertaa tavoitteeseensa.

Jos VPS:n menestysresepti pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi työ. Sana kulkee kuin punaisena lankana läpi koko seuran toimistosta harjoituskentälle. Vaasalaisten taustajoukot ovat tehneet toimitusjohtaja Eero Karhumäen johdolla vuosikausien ajan määrätietoista työtä vakaan nykyisyyden ja valoisamman tulevaisuuden eteen. Siitä ei ole saanut aikaan suuria otsikoita, mutta pitkäjänteistä tulosta sitäkin enemmän.

Olli Huttusen luotsaama pronssijoukkue on puolestaan ollut työteliäisyyden perikuva. Huttunen on rakentanut joukkueelleen hyvät taktiset raamit ja selkeän peli-identiteetin. Sen ansiosta joukkueen peli pysyi kuosissa huononakin päivänä. Joukkueen peli ei ole ollut huonoina päivinä aina kaunista, mutta tehokasta se on ollut.

Kliseisesti voi todeta, että Vepsun pelaajat ovat painaneet duunia yhteisen tavoitteen eteen. Vielä kliseisemmin voi lisätä, että lopussa seisoi kiitos ja työ palkitsi tekijänsä.

VPS:n pronssi on useamman työntäyteisen menestystarinan summa. Yksi niistä liittyy vaasalaisten yhdistämiseen joukkueen taakse. Kuppikuntiin jakautuminen on suomalaisten jalkapallokaupunkien kuolemansynti. Vaasa ei ole historian valossa poikkeus tässä asiassa. Jakolinjat paikallisten seurojen välillä ovat olleet syvät. Nyt VPS on kuitenkin ottanut asemansa kaupungin ykkösseurana ja saanut muut seurat hyväksymään asemansa kasvattajina.

Urakka ei ole ollut helppo (voitte kysyä Oulusta, Kotkasta ja vähän muualtakin, kuinka tiukille yhteen hiileen puhaltaminen voi ottaa) mutta siinä onnistuminen on ollut elinehto menestyvälle liigajoukkueelle Vaasassa.

Menestyksen takana on monta hienoa tarinaa, mutta kenties hienointa on, että tarinoita kirjoitetaan todennäköisesti vielä lisääkin. VPS:n pronssin kerrannaisvaikutukset voivat olla valtavat.

JJK nousi nopeasti mitaleille – ja tuli sieltä yhtä nopeasti alas.

Ennen enempää intoilemista on pakko todeta, että lähihistorian valossa mitali ja europaikka eivät takaa mitään. Joissain tapauksissa niistä on ollut seuralle jopa enemmän hyötyä kuin haittaa, kun nälkä on kasvanut syödessä liian suureksi.

Moni 2000-luvun yllätysmitalisteista on jäänyt tähdenlennoksi. JJK:lle mitalihuuma maksoi sarjapaikan ja melkein seuran olemassaolon. Lahti kävi hakemassa vauhtia divarista. KuPS ei ole yltänyt entiseen lentoon. Vuosituhannen alun yksittäismitalisteille FC Jokereille ja AC Allianssille kävi vieläkin hullummin.

Näissä seuroissa ei ole rakennettu portaita vaan kallis hissi, joka on vienyt seuran nopeasti ylös, mutta tuonut sen yhtä nopeasti alas. Monesti pudotus on ollut niin vauhdikas, että seura on romahtanut alemmaksi kuin missä se ennen menestystään oli. Kun rakenteet eivät ole kunnossa, menestyksestä on lyhyt matka menetyksiin.

Suomi-futis on pullollaan varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka nopeasti vauhtisokeus voi ajaa seuran haudan partaalle. VPS:n kohdalla paras esimerkki löytyy kuitenkin seuran omasta lähihistoriasta. 1990-luvun menestysjahti toi kyllä mitaleita, mutta samalla se oli tappaa koko Vepsun.

Vaasassa otettiin tapauksesta opiksi. VPS olisi voinut riskisatsauksilla saavuttaa uutta menestystä jo aiemmin, mutta taustajoukot eivät halunneet vaarantaa seuran tulevaisuutta.  Niinpä Vaasassa on rakennettu kestävälle pohjalle. Seura on kasvanut ja kehittynyt maltilla. Oikopolut on jätetty väliin. Mitaleille on noustu läpi pitkän ja harmaan keskikastin.

Monelta muulta yllättäjältä tuo reitti on jäänyt taivaltamatta. JJK:n toimitusjohtaja antoi seuran ensimmäisen(!) Veikkausliiga-kauden surullisen kuuluisan sitaatin: ”Nämä Myllykosken, Pietarsaaren ja Lahden bunkkerit on nähty, eivätkä ne pidemmän päälle hirveästi innosta.” Lausahdus tiivistää hissiajattelun valitettavan osuvasti.

Viime vuosien ajan VPS on ollut kaikkea sitä, mitä hissiajattelussa vierastetaan. Vepsu sijoittui kausilla 2006-12 liigassa sijoille 8-11 muuttuen monen silmissä synonyymiksi harmaalle keskikastille. Yleensä VPS:ssä nähtiin vain se, että seura oli vuodesta toiseen kaukana europaikoista. Harvempi huomasi, että seura oli jatkuvasti yhtä kaukana putoamisesta.

VPS on ollut tukevasti hengissä sekä kentällä että sen ulkopuolella. Seura on tehnyt kolmena peräkkäisenä vuotena voitollisen taloudellisen tuloksen. Samassa ajassa esimerkiksi bunkkerit nähnyt ja nyt liigasta pudonnut JJK on tehnyt lähes miljoonan euron tappiot.

Toisin kuin monessa seurassa ajatellaan harmaus ei ole kuolemaksi. Päinvastoin – tasaisuus ja riskittömyys ovat tae siitä, että seura on hengissä myös seuraavalla kaudella. Kun seurassa jaksetaan tehdä kovaa ja hyvää työtä riittävän pitkään, menestyskin saapuu lopulta.

Nyt kun palkinto hitaasti kiirehtimisestä on vihdoin vaasalaisten käsissä, on ollut hienoa huomata, että pitkäjänteisen työn tuloksena tullutta menestystä arvostetaan yli seurarajojen. VPS on saanut erittäin paljon onnitteluja ns. neutraaleilta tahoilta ja jopa toisten joukkueiden kannattajilta. Arvostus on osoitus siitä, että monet kannattajat toivoisivat oman seuransakin toimivan VPS:n tavoin.

Ja kuten aiemmin jo sanoin, menestys voi vielä kertautua. Suomi-futiksen lähihistoriasta löytyy nimittäin toisenlaisiakin tarinoita. Ne ovat kertomuksia siitä, kuinka useamman asian osuessa kohdalleen kokonaiset jalkapalloalueet ovat nousseet uuteen kukoistukseen.

Viimeisin esimerkki tästä on Turku, jossa elettiin vastikään huikea kuuden kauden jakso. Vuosina 2007-12 Turun seurat TPS ja Inter voittivat liigassa kaikkiaan seitsemän mitalia. Turkulaiskauden kirkkaimmat kruunut olivat Interin liigamestaruus 2008 sekä Interin ja TPS cup-mestaruudet (2009 ja 2010).

Turussa kaksi menestyvää seuraa kirittivät toisiaan. TPS:n ja Interin välinen kilpailu loi jännitteen, joka sai kansan liikkeelle. Turun paikallispelit vetivät huimia katsojamääriä. Parhaimmillaan kahden seuran kilpailu nosti Turun hetkeksi aikaa jopa Suomen jalkapallopääkaupungiksi. Siihen ei Pohjanmaalla ole aivan rahkeita, mutta muuten alueen tilanteessa on tällä hetkellä paljon samaa kuin Turussa runsas puolivuosikymmentä sitten. (Uskokaa minua, olin paikalla kun Turun buumi syntyi.)

Tässä vaiheessa juttuun on pakko ottaa mukaan myös liiganousija SJK.

Olli Huttunen on tehnyt Vaasassa työtä isolla T:llä.

Pohjanmaan tilanne on herkullinen, mutta ei kuitenkaan yllättävä. Pohjanmaalta odotettiin pommia jo viime vuonna, mutta silloin SJK jäi Ykkösessä RoPSin taakse ja Vepsullekin kävi niin kuin kävi. Tänä vuonna räjähti sitten kunnolla – ja tuplana. Ensin SJK nousi liigaan ja heti seuraavalla viikolla VPS varmisti pronssimitalinsa.

Kun siinä sivussa Pietarsaaren Jaro on säilyttänyt liigapaikkansa, on Pohjanmaasta tullut yhtäkkiä Suomen suurin Veikkausliigan joukkueiden keskittymä. (Ja ennen kuin kukaan ehtii viisastelemaan haluan tehdä selväksi, että tiedän Seinäjoen olevan Etelä-Pohjanmaan maakuntakeskus. Otan nyt sen verran liikkumatilaa, etten puhu tässä kirjaimellisesti Pohjanmaan maakunnasta vaan Pohjanmaasta alueena.)

Futisbuumi näyttää Pohjanmaalla väistämättömältä. Oikeastaan se on jo alkanut. SJK:n katsojakeskiarvo oli tällä kaudella 1 998 ja VPS:n 2 668. Luvut ovat Ykkösen ja liigan toiseksi korkeimmat. Kun joukkueet pääsevät ensi kaudella ruokkimaan toisiaan, luvut kasvavat entisestään.

Olisi helppo todeta, että VPS on Pohjanmaan TPS, mustavalkoinen perinteinen menestysseura, ja SJK taas Lakeuksien Inter, uusi pirteä nousukas, jolla on halutessaan rahkeet Suomen mittapuulla melkein mihin tahansa. On rahaa, on halua käyttää sitä, on halua tehdä asioita eri tavalla kuin Suomessa on tähän asti tehty – tai ainakin paremmin.

Vertaus on kuitenkin liian laiska. VPS on niin perinteikäs seura, että se ansaitsee olla oma itsensä. SJK on puolestaan tällä hetkellä sen verran poikkeuksellinen projekti, että sekin on minuutensa ansainnut.

Lisäksi Pohjanmaan asetelmassa on kyse seuroja suuremmista asioista. Mukana on paljon naapurikaupunkien hegemoniaa. Vaasa ja Seinäjoki ovat kuin luotuja kilpaveljeksiksi. Molemmat ovat reilun 60 000 asukkaan kaupunkeja tunnin ajomatkan päässä toisistaan. Kun sellaiset pääsevät mittelöimään voimiaan, kipinät lentävät ja katsomot täyttyvät.

Inhoan sanaa synergia, mutta VPS:ssä ja SJK:ssa on synergiaa. Seurat kirittävät toisiaan. Kun Jaro on vielä mukana sotkemassa soppaa ja lisäämässä paikallispelejä, on Pohjanmaalla edessään vuosituhannen futiskesä.

Ja se saattaa olla vasta alku. Parhaassa tapauksessa Pohjanmaan futisbuumista voi kasvaa jotain suurempaakin. Pohjanmaasta voi tulla Veikkausliigan seuraava Turku.

Tätä puoltaa hegemonian lisäksi myös ajoitus. VPS:n pronssi ja SJK:n liiganousu eivät olisi voineet osua parempaan saumaan.

TPS:n ja Interin kohtaamiset täyttivät muutama vuosi sitten Kupittaan ääriään myöten.

Tätä sanotaan harvemmin ääneen, mutta menestys on suhteellista. Erityisen suhteellista menestys on suomalaisessa jalkapalloilussa, jossa voimasuhteet vaihtelevat toisinaan rajustikin. Siksi huipulle nouseminen on välillä helpompaa.

Turkulaisseurat pääsivät kansalliselle huipulle omien ansioidensa lisäksi siksi, että kärkeen oli tullut tilaa. Tehdasjoukkueet olivat taantumassa maailmantalouden mukana ja mestaruuksia kahmineen Tampere Unitedin vauhtisokeus oli käymässä kohtalokkaaksi. Yhtäkkiä vuosituhannen alun neljästä menestyneimmästä joukkueesta kolme oli ulkona mitalitaistosta. Syntyi menestystyhjiö, jonka turkulaiset täyttivät tyylikkäästi.

Nyt Turun buumi näyttää olevan ohi. Ensi kesä on ensimmäinen seitsemään vuoteen, kun kumpikaan Turun seuroista ei pelaa europelejä. Turkulaisten taannuttua liigaan on syntynyt uusi menestystyhjiö. Tällä kertaa täyttäjiä ei ole tungokseksi asti. HJK pysyy huipulla ja Honka pysyy luultavasti ainakin mitalitaistossa mukana, mutta kuten VPS tällä kaudella osoitti, muut mitalit ovat otettavissa.

VPS ja SJK ovat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Huipulla on taas tilaa, kun Turku on hyytynyt ja muuallakin leikataan rajusti budjetteja. VPS ja SJK ovat niitä harvoja seuroja, jotka ovat kasvattamassa budjettejaan ensi kaudeksi. Molemmat ovat melko varmasti ensi kauden päätteeksi kuuden parhaan joukossa, enkä yllättyisi jos kaksikosta toinen olisi taas mitaleilla.

Lähihistorian opetukset on silti hyvä pitää Vaasassa ja Seinäjoella edelleen mielessä ja sydämessä. Menestys on tuhonnut tässä maassa aivan liian monta seuraa. Suurin virhe, jonka seurat voisivat tehdä olisi hylätä portaiden rakentaminen ja kasata kauden tai kaksi kestävä hissi, jolla päästäisiin hetkeksi vielä korkeammalle.

Vauhtisokeuden uhatessa kummassakin seurassa kannattaa muistaa, että molempien edistysaskeleet tulivat nyt suunniteltua nopeammin.  Buumi ei kuole vuodessa, eikä sitä sovi tappaa kohtuuttomilla odotuksilla.

Menestyksestä ei kannata tehdä elinehtoa, sillä työnteko on jo sellainen. Kun seuroissa muistetaan edelleen, että menestys tulee ennen työtä vain sanakirjassa (ja saadaan siinä sivussa vähän stadionasioita kuntoon), potentiaalia on vaikka mihin.

Pallo on nyt Pohjanmaalla.

Pettymysten anatomia

KuPSin ja Interin epäonnistuneissa kausissa on samoja elementtejä. Joukkueiden keskinäisessä kohtaamisessa Inter sai puutteensa paremmin piiloon ja voitti 1-2.

Inter päästi KuPSin hetkeksi tasoihin sähläämällä pallon omiin tästä tilanteesta.

Veikkausliiga-kauden suurinta pettymystä haettaessa on kolme ehdokasta: TPS, KuPS ja Inter. Kun kaksi viimeisintä kohtasivat Kuopiossa kauden toiseksi viimeisellä kierroksella, pelissä ei ollut oikeastaan mitään panosta. Se näkyi.

Ottelua katsoessa oli vaikea kuvitella, että Inter sijoittui viime kaudella toiseksi. Joukkue oli vain varjo siitä vastustamattomasti hyökänneestä ryhmästä, joka vain 15 kuukautta aiemmin murskasi KuPSin Kuopiossa maalein 0-6.

Interissä katastrofin siemenet kylvettiin jo hyvissä ajoin ennen kauden alkamista. Joukkueen  talvikausi oli raskain miesmuistiin, eikä valmentaja Job Dragtsma yrittänytkään peitellä tätä mediassa. Dragtsma toisteli useaan otteeseen, että edessä on välikausi – ja lopulta pelaajat uskoivat valmentajaansa. Inter pelasi pitkään niin haluttomasti ja vailla yhteistä ajatusta, että se joutui lopulta taistelemaan jopa sarjapaikastaan.

Eikä turkulaisten lama ollut pelkästään henkistä sorttia. Interillä on ollut perustavanlaatuisia pelillisiä ongelmia. Suurin niistä on ollut Mika Ojalan korvaaminen. Ojala nakutti kausilla 2011-12 Veikkausliigassa tehot 28+37 ja teki siinä sivussa Timo Furuholmista ja Irakli Sirbiladzesta maalikuninkaita.

Ojalan merkityksen voi lukea suoraan tehtyjen maalien sarakkeesta. Kaudella 2011 Inter teki 70 maalia ja viime kaudellakin 57. Tällä kaudella Inter on tehnyt ennen viimeistä kierrosta 30 maalia.

Lopulta Dragtsman oli todettava, että Ojalaa ei voi korvata. Koko hyökkäyspelaaminen olisi rakennettava uusiksi. Rakennustyöt ovat edelleen käynnissä. Kuten maalisarakkeesta voi lukea, Inter on ollut tällä kaudella hyökkäyspäässä vain puolet siitä joukkueesta mikä se oli kahtena edellisenä kautena.

Job Dragtsma sai sen mistä puhui: välikauden.

Tästä kaikesta huolimatta Inter oli sunnuntaina selvästi KuPSia parempi joukkue. Kuopiolaiset olivat kentällä eksyksissä. Osaa pelaajista ei oikeastaan kiinnostanutkaan enää yrittää. He olivat vain pelailemassa viimeisiä matseja pois ennen kuin vaihtaisivat maisemaa.

Toki KuPSilla on muitakin ongelmia. Monet niistä ovat kestäneet jo vuosikausia. Yksi keskeisimmistä on joukkueen hyökkäyspeli. KuPSilla on Pekosen aikana ollut tapana hakea nopeita, teräviä hyökkäyksiä, jotka ovat muuttuneet ensimmäisen pystysyötön jälkeen hitaiksi ja tylsiksi tössähdyksiksi.

Noin 70 prosentissa hyökkäyksistä kaava menee näin: KuPS pelaa pitkän pallon ylimmälle pelaajalleen, jotka yrittää ottaa pelivälineen haltuunsa hankalassa asennossa selkä vastustajan maaliin päin. Asetelman ongelma on siinä, että pallon tullessa pelaajalle hyökkäys pysähtyy väistämättä, sillä pelaajan ainut mahdollisuus on pelata palloa taaksepäin joko syöttämällä tai kuljettamalla.

Parhaassa mahdollisessa tapauksessa hyökkääjä pystyisi syöttämään pallon sivulleen, mutta siihen vaadittaisiin hyvin ajoitettuja pystyjuoksuja. Useimmiten sellaisia ei ole ollut saatavilla. Lähimmät pelaajat ovat olleet joko aivan liian kaukana tai sitten seisovilla jaloilla rivissä samassa linjassa ylimmän pelaajan kanssa. Kummassakin tapauksessa KuPSin hyökkäys on ollut tuomittu äkkipysähdykseen jo siinä vaiheessa, kun pystysyöttö on lähtenyt liikkeelle.

Jos joku on miettinyt, miten Akseli Pelvas on tehnyt maaleja kaikkialla muualla paitsi KuPSissa, vastaus löytyy juuri hankalasta hyökkäystavasta. Vain tietynlaiset hyökkääjät ovat voineet kukoistaneet KuPSissa. Käytännössä kärkipelaajalta vaaditaan sekä taitoa että voimaa. Dickson Nwakaeme oli tästä paras esimerkki ja Ilja Venäläinen on toinen.

Interiä vastaan Venäläinenkään ei kuitenkaan ollut vedossa – ja Tyler Ruthvenin loukkaannuttua hän päätyi taas viimeiseksi puoleksi tunniksi sinne, missä vietti valtaosan alkukaudestaan: keskuspuolustukseen. Parinaan hänellä oli gambialainen Omar Colley, joka on loistava vasen pakki mutta myös kelvollinen toppari.

KuPSin epäonnistunut joukkueenrakentaminen tiivistyi Interiä vastaan kolmeen asiaan: Venäläiseen ja Colleyhin puolustuksen keskustassa, nuorten lupausten Aleksi Paanasen ja Jerry Voutilaisen jämäminuutteihin ja puolustuksen johtajaksi hankitun Rami Hakanpään istumiseen toipilaana vaihtopenkillä.

Takana loistavat suunnitelmat päättyvälle kaudelle: Rami Hakanpään ja Tuomo Turusen kausi on ollut raskas.

Yllättävää kyllä, KuPS ei ollut yksin toppariongelmansa kanssa. KuPSin tavoin Inter oli rakentanut keskuspuolustuksensa riskillä ja joutunut maksamaan siitä kovan hinnan paikkailemalla aukkoja muiden paikkojen pelaajilla.

Inter ja KuPS ottivat molemmat isoja riskejä joukkueen rakentamisessa. Inter rakensi nimekkään avauskokoonpanon, mutta ei juuri muuta. KuPSilla oli hyviä vaihtopelaajiakin, mutta joukkue rakennettiin niin tasapainottomasti, että lopputulos oli sama kuin Interissäkin: Kun liian kapeaksi ja loukkaantumisherkäksi jäänyt keskuspuolustus romahti, sitä jouduttiin paikkaamaan muualta avauskokoonpanosta jolloin pelillisen tasapainon rippeetkin katosivat samaan mustaan aukkoon.

Kärjistäen voisi sanoa, että Kuopion pelin lopullinen ratkaisu syntyi, kun Interin ”Hakanpää” Tuomo Turunen vaihdettiin tauolla toppariksi ja turkulaisten ”Venäläinen” Tamas Gruborovics vapautui keskuspuolustuksesta hyökkäävämpään rooliin. Gruborovics teki voittomaalin 64. minuutilla, heti sen jälkeen, kun Ilja Venäläinen oli tullut tuuraamaan loukkaantunutta Tyler Ruthvenia KuPSin keskuspuolustukseen.

Kärjistämättä totuus tuloksen takaa on kuitenkin tämä: Inter oli juuri sitä samaa kuin kaikki muutkin Kuopiosta täydet pisteet hakeneet ryhmät tällä kaudella – se oli KuPSia parempi joukkue.

Liigakausi päättyy viikon päästä. Maisemasta päätellen on jo aikakin.

Pasi Rautiainen ja pallonhallinta

Pasi Rautiainen kehotti viime viikolla tunkemaan pallonhallintaprosentit hanuriin ja piti juostujen kilometrien määrää tärkeämpänä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Pasi Rautiaisella on tapana sanoa asiat suoraan, varsinkin studioisäntä Matti Evelle: ”Sovitaanko Matti, että tungetaan noi pallonhallintaprosentit vaikka hanuriin.”

Porvoon pörröpää ei ole koskaan ollut tilastofriikki ja nyt hän imoitti, että jos jotain tilastoa pitää käyttää, niin juostujen kilometrien määrä kertoo joukkueen tasosta enemmän kuin pallonhallinta.

Viimeviikkoinen tokaisu on syystäkin herättänyt keskustelua. Se on tyrmätty monelta taholta ja tästä blogista tulee näiden rivien aikana yksi nimi lisää tyrmääjien listaan. Sitä ennen on kuitenkin hyvä miettiä, mistä miete juoksutilastojen pätevyydestä on peräisin.

Rautiaisen sanatulva ei ole niin sattumanvaraista kuin voisi luulla. Värikkäästi muotoiltujen lauseiden takana on yllättävän usein isompi ajatus. Juoksumäärissä se liittyy työntekoon. Rautiaiselle jalkapallo on työtä, eikä hänestä luultavasti mikään ole vastenmielisempää kuin pelaaja joka ei paina duunia joukkueensa eteen.

Muistan Rautiaisen raivonneen tästä parikin kertaa TPS:n päävalmentajana: ”Sehän on vähintä mitä voi tehdä! Jos mä en p**kele osaa tehä maalia, niin ainakin mä revin kaikkeni joukkueelle.” Asenne ja raataminen ovat Rautiaiselle jalkapallon peruskiviä. Juuri niiden mittaamiseen juoksumäärät sopivatkin pallonhallintaa paremmin.

Englantilainen urheilutieteilijä Chris Carling tutki vuonna 2011 tarkkaan 30 Ligue 1:n ottelua. Carling halusi tietää, kuinka pelaajat käyttävät aikansa kentällä ja sai selville, että isolla osalla pelaajien tekemisistä ei ole mitään suoraa yhteyttä palloon. Keskivertopelaaja hallitsi palloa ottelun aikana keskimäärin vain 53 sekunnin ajan.

Enimmäkseen pelaajat tekivät sitä, mitä Rautiainenkin kuulutti: he juoksivat. Keskimääräinen ottelun aikana juostu matka oli noin 11 kilometriä. Pallon kanssa liikkumista siitä oli keskimäärin 191 metriä eli 1,7 prosenttia juostusta matkasta.

Toisin sanoen: Pelaaja viettää 99 prosenttia peliajasta ilman palloa ja 98,3 prosenttia taivaltamastaa matkasta hän juoksee ilman palloa.

Kun Rautiainen haluaa työntää pallonhallinnan hanuriin, hän tahtoo tosiasiassa poistaa pelaajilta mahdollisuuden piiloutua pallon taakse. Hänestä todennäköisesti tuntuu, että pallon kanssa vietetty prosenttia on saanut liian suuren painoarvon. Erityisesti hän vierastaa ajatusta, että pelaajan työ olisi syötön jälkeen tehty. Rautiainen korostaa (periaatteessa aivan oikein), ettei pelaajan liike saa loppua. Kun pallo on lähtenyt liikkeelle, pelaajankin pitää hakea uutta paikkaa.

Vaikka valtaosa futaajan duunista tapahtuu ilman palloa, on Rautiaisen näkemys silti ahdas. Juostut kilometrit ovat puhtaasti määrällinen mittari. Se kertoo varmasti jotain asenteesta ja myös joukkueen eteen tehdystä duunista, mutta ei välttämättä mitään sen määrästä. Pelaaja voi ravata vaikka koko 90-minuuttisen ja lisäajat päälle kuin päätön kana, saada tulokseksi 15 juostua kilometriä ja olla silti lähinnä haitaksi joukkueelleen.

Jalkapallossa ei riitä, että tekee kovasti töitä. Kun Guus Hiddinkistä tuli Australian päävalmentaja, hän kielsi pelaajia menemästä tietyille alueille kentällä. Tämä oli välttämätöntä, koska pelaajilla oli tapana ryntäillä kentällä sinne tänne. He juoksivat liikaa.

Frank Lampardilla oli sama ongelma. Lampard yritti olla kentällä kaikkialla ja tehdä kaiken itse, joten Hiddink asetti hänelle rajat. ”Aluksi Frankilla oli tapana hakea pallo puolustuksesta asti ja kuluttaa itsensä juoksemalla sen kanssa hyökkäykseen. Sanoin hänelle: ’Tämä on sinun alueesi ja tämä on sinun tehtäväsi.'”

Hiddinkin motto on tiivistetty hyvin englanniksi: ”Doing the right things is always better than doing lots of things.” On parempi tehdä oikeita asioita kuin paljon asioita. Jalkapalloilija voi juosta liikaa. Tärkeää ei ole ravata koko ajan. Tärkeää on olla oikeassa paikassa. Liikkumisessa on pitkälti kyse sijoittumisesta ja ajoituksesta.

Aiemmin oli puhetta siitä, että juostut kilometrit ovat määrällinen mittari. Pallonhallinta puolestaan mittaa määrän lisäksi jo hieman laatuakin. Toki hallintatilastossa saa samat prosentit sekä toppareiden välisestä pallottelusta että hyökkäyskolmanneksella tehdyistä läpisyötöistä, mutta hallinassa on silti yksi lyömätön etu juoksutilastoihin nähden: se suhteutuu vastustajaan.

Juostut kilometrit ovat alemman tason mittari, pallonhallinta taas ylemmän. Joukkueen pelaajat voivat juosta paljon vastustajasta riippumatta, mutta pallonhallinta tapahtuu aina suhteessa vastustajaan. Vaikka vastustajat eivät aina olekaan herhiläisinä palloa hallitsevan pelaajan kimpussa, he kyllä yleensä riistävät tilaisuuden saadessaan tältä pelivälineen.

Tästä johtuen pallonhallintaprosentti on juostuihin kilometreihin verrattuna tilastollisesti ja pelillisesti parempi mittari. Todellinen kysymys kuitenkin on, lisääkö pallonhallinta joukkueen mahdollisuutta voittaa.

The Numbers Game -kirjassan Chris Anderson ja David Sally tutkivat, onko pallonhallinnasta tilastollisesti todistettua hyötyä joukkueelle. Anderson ja Sally tutkivat 1 140 Valioliiga-ottelua vuosilta 2008-2011. Tutkimuksen tulos oli tekijöiden mukaan kiistaton – pallonhallinnasta on hyötyä.

Enemmän palloa hallinneet joukkueet tekivät keskimäärin 0,3 maalia enemmän kuin vastustajansa. Päästetyissä maaleissa ero oli vielä hitusen suurempi. Tutkimuksen valossa pallonhallinta antoi joukkueelle yli 0,6 maalin etulyöntiaseman vastustajaansa nähden.

Syy tähän hetkistä joita kutsutaan koripallossa turnovereiksi eli pallonmenetyksiksi. Jalkapallossa pallo vaihtaa joukkuetasolla ”omistajaa” lähes 400 kertaa pelissä. Tämä tarkoittaa sitä, että kummallakin joukkueella on keskimäärin liki 200 mahdollisuutta hyökätä pelivälineen kanssa.

Mitä enemmän turnovereita tarkastelee, sitä selvemmäksi tulee, että jalkapallossa pallo on valtaa.
Pallonhallinnalla joukkue pystyy muuttamaan sekä pallonmenetysten suhdetta että sitä, missä sen omat menetykset sattuvat.

Yksinkertaistetaan raa’asti: Jos toisella joukkueella on 220 ”hyökkäystä” ja toisella 160 ei liene epäselvyyttä siitä, kumpi on suosikki voittamaan ottelun. Jos vähemmän palloa hallitsevan joukkueen täytyy lähteä hyökkäyksiinsä vielä syvältä omalta puoliskoltaan, ero korostuu entisestään.

Tällaisissa tapauksissa erot ovat niin suuria, että pitkässä juoksussa Pasi Rautiaisen vaatima ravaaminenkaan ei tasoita puntteja. Tämä näkyy myös Andersonin ja Sallyn tilastoista.

Joukkue joka menetti pallon harvemmin voitti 44 prosenttia peleistä. Enemmän pallonmenetyksiä kärsineen joukkueen voittoprosentti oli vajaat 27%. Yhtä tehokkaasti pallonmenetysten hallinta auttoi joukkuetta myös välttämään tappioita. Vähemmän menettäneet joukkueet hävisivät vain 28 prosenttia peleistään, kun taas enemmän menettäneillä vastaava prosentti oli lähes 48.

Näiden lukujen valossa ei ole epäilystäkään siitä, etteikö pallonhallinnalla olisi merkitystä siihen, kuka ottelun voittaa.

Rautiainen oli siis väärässä. Voi olla, että hän oli kyllästynyt tilastoihin ja olisi halunnut puhua pallonhallinnasta pallonhallintaprosentin sijaan. Siinä tapauksessa hänen ei olisi pitänyt nostaa juostuja kilometrejä esiin. Tilastot todistavat, että vaikka pallon menettäminen aiheuttaakin ylimääräistä juoksemista, niin ylimääräinen juokseminen ei korvaa pallon menettämistä.

Ylipäätään tuntuu erikoiselta, että juoksu- ja hallintatilastot on laitettu vastakkain. Ne eivät ole vertailukelposia, mutta samala ne menevät tilastollisesti päällekkäin. Juoksutilastot voivat jossain tapauksessa olla yksilötilastoja – syöttötilastot eivät koskaan. Syöttötilanne on aina useamman pelaajan vuorovaikutustilanne. Pelaaja saa pallon yhdeltä pelaajalta ja syöttää sen (yleensä) kolmannelle.

Onnistuneet syötöt vaativat tilan tekemistä, pystyjuoksuja, vastaantulemista… ylipäätään liikettä. Jos joukkue pysyy paikoillaan, vastustaja ottaa siltä pallon pois, vaikka kentällä olisi kymmenen Xavia. Onnistunut syöttö vaatii oikeanlaisen liikkeen sekä pallolta että sen vastaanottavalta pelaajalta.

Pallonhallinta on viime kädessä onnistuneita, helppoja syöttöjä. Helpot syötöt puolestaan vaativat oikeanlaista liikettä, oikeaan aikaan, oikeaan paikkaan. Pelaajien täytyy tehdä itsensä pelattavaksi, ja syöttäjän täytyy nähdä liike – muuten kanssapelaajan juokseminen on ollut turhaa.

Rautiainen on korostanut tätä itsekin. ”Pelaajia on paljon, mutta futaajia on vähän. Mulle futaaja on se, että siinä touhussa on joku järki ja tarkoitus, eikä se koheltamista”, hän totesi taannoin puhuessaan Eremenkon veljeksistä. ”Pelaaja joka ei osaa syöttää tai edes pyri syöttämään tai näkemään kanssapelaajia — mun mittapuulla se ei ole futaaja.”

Jää arvoitukseksi, miksi Rautainen halusi yhtäkkiä mitata huippufutaajia pelkkien pelaajien mittapuulla.

Kun pilli ja kortit eivät riitä

Palloliitolla on maanantaina mahdollisuus ottaa askel oikeaan suuntaan hyväksymällä tuomareihin kohdistuneet uhkaukset vakaviksi rikkomuksiksi. Se on kuitenkin vasta pitkän matkan alku.

Kun vitosdivarin pelaaja oli ottanut yhden varoituksen protestoinnista ja heti perään toisen kiroilusta, hän siirtyi kovempiin toimiin. Pelaaja löi erotuomaria päähän.

Tilanteessa ei tiivistynyt vain tyhmyys ja epäkunnioitus toista ihmistä ja koko lajia kohtaan, vaan Palloliiton vuosikausien välinpitämättömyys erotuomareiden turvallisuutta kohtaan.

Niin surullista kuin se onkin, lopulta oli kysymys vain siitä, missä ja milloin pelaaja hyökkää tuomarin kimppuun. Nyt se tapahtui viime viikolla Turussa.

Paikka olisi kuitenkin voinut olla toinenkin. Suomessa kentille on annettu syntyä turvattomuuden ilmapiiri, joka voi räjähtää silmille melkein missä ja milloin vain.

Tuomarin hommassa on yksinkertaisuudessaan kyse pelinjohtamisesta. Työkaluiksi hommaan on annettu suu, pilli ja kortit. Tuossa järjestyksessä. Ideaalitilanteessa puhuminen on ensisijainen työkalu, mutta muitakin joutuu käyttämään.

Monessa tilanteessa ei ole kyse siitä, nouseeko lappu vai ei – vaan siitä meneekö viesti perille vai ei. Jotkut uskovat sanomalla, toiset viheltämällä, kolmannet kortilla tai ulosajolla ja neljännet eivät sitten millään.

Turun tapaus meni kaikin tavoin neljänteen kategoriaan. Pelaaja kävi kyllä pelin jälkeen pahoittelemassa tapahtunutta ja on tehnyt niin sen jälkeenkin jopa julkisesti. Anteeksipyynnöissä on kuitenkin ontto kaiku, kun sama mies on samanaikaisesti rehvastellut edesottamuksillaan sosiaalisessa mediassa ja naureskellen vähätellyt erotuomarin lyönnistä saamaa vammaa.

Neljännen kategorian tapaukset ovat siitä hankalia, että niiden kohdalla erotuomareilta loppuvat keinot. Työkalupakista ei löydy korttien jälkeen enää kuin yksi konsti: pelin lopettaminen. Keino on äärimmäinen, mutta sitä käytetään Suomessa silti liian harvoin.

Turussa erotuomari oli jo tehnyt oikean ratkaisun ja lopettanut ottelun, mutta joukkueet saivat hänet puhuttua ympäri. Se on harmi, eikä vain siksi, että erotuomari vietiin ottelun jälkeen sairaalaan, vaan ennen kaikkea siksi, että se antaa järjestävälle taholle pikkuruisen mahdollisuuden väistää vastuutaan.

Otteluiden lopettaminen ei käy sormia napsauttamalla, ja lisäksi se vaarantaa monesti erotuomarin turvallisuuden entisestään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että se on ainut keino saada järjestävä taho (Suomessa Palloliitto) reagoimaan tällaisiin tapahtumiin asiaan kuuluvalla vakavuudella.

Totuus nimittäin on, että neljännen kategorian tyypit eivät ole vain tuomareiden ongelma. Ne ovat koko lajin ongelma, ja vastuu heidän kuriin laittamisestaan ennen kaikkea Palloliitolla. Välillisesti vastuu on myös joukkueilla ja seuroilla, mutta Palloliiton pitää puolestaan huolehtia siitä, että vastuu myös menee näille tahoille.

Turun tapauksen osalta julkisuudessa on nähty jo Palloliiton edustaja, joka on antanut ymmärtää, ettei seuraa haluta rangaista viime viikon tapahtumista. Palloliiton omat järjestyssäännöt sanovat kuitenkin selkeästi jotain aivan muuta. Seura on vastuussa sekä pelaajiensa toiminnasta että erotuomariston turvallisuudesta.

Palloliitto taas on vastuussa siitä, että seurat kantavat tämän vastuunsa. Se ei onnistu vakuuttamalla vakavia koskemattomuuden loukkauksia yksittäisten pelaajien yksittäisiksi ylilyönneiksi. Ei varsinkaan, kun näitä ”ylilyöntejä” tulee koko ajan useammin ja ne ovat aina vain vakavampia.

Ote Turun Vitosen järjestämisohjeista.

Englannin jalkapalloliitto FA käynnisti vuonna 2008 sitten Respect-ohjelma. Ohjelmalla on puututtu kaikenlaiseen epäurheilijamaiseen käyttäytymiseen lajin ympärillä, mutta erityisesti siinä on keskitytty erotuomareiden aseman parantamiseen. Tulokset ovat olleet loistavia.

Viidessä vuodessa epäurheilijamaisesta käytöksestä johtuvat varoitukset ovat vähentyneet 13 prosentilla ja kaikki varoitukset ja ulosajot yhteensä 10 prosentilla. Erotuomareihin kohdistuneet sanalliset ja fyysiset hyökkäykset ovat vähentyneet kolmen viime kauden aikana yli 20 prosentilla.

Tämä kaikki on näkynyt suoraan myös toisessa tärkeässä tilastossa: Kampanjan aloittamisen jälkeen FA on saanut rekrytoitua ja – mikä vielä tärkeämpää – pidettyä tuomariharrastuksen parissa yli 5 000 uutta erotuomaria.

Suomessa vastaavanlaista kehitystä ei ole tapahtunut. Respect-ohjelma ei ole näkynyt täällä epäurheilijaimaisen käytöksen tai erotuomareihin kohdistuneiden hyökkäysten selkeänä laskuna. Erotuomarimäärät eivät ole nousseet räjähdysmäisesti – pikemminkin päinvastoin.

Toisaalta voi kysyä, miten näin olisi voinutkaan tapahtua, kun Respect-kampanjan alkuperäinen tarkoitus oli unohtunut jonnekin Englannin ja Suomen välille kuin kadonnut matkalaukku. Palloliitossa on hoettu respectiä läkähtymiseen asti juhlapuheissa ja tiedotteissa, mutta käytännön tasolle kunnioitusta ei ole erotuomariasioissa tuotu.

Palloliitossa on hukattu puoli vuosikymmentä ja viimeistään tällä kaudella tilanne on räjähtänyt käsiin. Tuomari on uhattu tappaa liigapelaajan toimesta. Tosin kurinpitovaliokunta päätti linjansa mukaisesti, ettei se pidä tappouhkauksia uhkaavina, kun niin ei ole erikseen rangaistusmääräyksissä määritelty.

Tulevana maanantaina Palloliitolla on mahdollisuus ottaa ensimmäinen askel oikeaan suuntaan. Palloliiton liittohallitus käsittelee silloin ehdotusta, joka tekisi tuomarin uhkailusta vihdoin vakavan rikkomuksen. Sen jälkeen asia tarvitsee vielä marraskuisen liittovaltuuston hyväksynnän.

Lisäyksen aikaan saaminen on vähintä, mitä Palloliitto voi erotuomareitaan kohtaan tehdä. Vähintään yhtä tärkeää on, että lisäyksen henki siirtyy myös käytäntöön. Vuosikausien laiminlyönnit ovat jo vaarantaneet tuomareiden terveyden. Nyt on toimien aika.

Suomalaisessa jalkapalloilussa on saavuttu tällä kaudella huolestuttavaan tienhaaraan. Ellei Palloliitto tosissaan ensin pohdi, mitä viimeviikkoisten tapahtumien kaltaisten tapahtumien ehkäisemiseksi voidaan tehdä ja käy heti perään tuumasta toimeen, se on omalta osaltaan vastuussa seuraavista kahdesta kysymyksestä.

Missä viimeviikkoisen kaltaiset tapahtumat toistuvat seuraavaksi?

Kun uhkailut ja lyönnit on jo nähty, niin mitä tapahtuu seuraavaksi?

Kostaja jää aina kiinni

Dudun ulosajo oli erotuomaristolta tiimityötä ja täysin oikea ratkaisu. Sen sijaan nigerialaisen toimintaa tilanteessa ja sen jälkeen on vaikea ymmärtää.

KuPSin valmentaja Esa Pekonen ei yleensä syyttele pelaajia mediassa, mutta cupin finaalin jälkeen häneltäkin oli loppunut ymmärrys. Nigerialaishyökkääjä Dudu oli hankkinut toisen jakson alussa ulosajon jälkipelistä ja jättänyt samalla joukkueensa vajaamiehiseksi kauden tärkeimmässä ottelussa.

”Ei tuollaista voi käsittää! Se oli täysin anteeksiantamatonta muita pelaajia ja koko seuraa kohtaan”, Pekonen vaahtosi lehdistötilaisuudessa.

Jalkapallossa seuraa harvoin mitään hyvää siitä, kun pelaaja ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Dudun tempaus oli tästä tuorein esimerkki, mutta muitakin löytyy.

Tuomariuraltani muistan erään hyökkääjän, jolla oli hieman itsetuhoinen taipumus. Hänellä oli tapana huutaa kovaan ääneen ja kaatua näyttävästi, kun häntä hänen omasta mielestään rikottiin. Joskus tilanteissa oli virhe, useimmiten ei.

Mielenkiintoisinta oli se, mitä tapahtui kaksinkamppailutilanteiden jälkeen. Hyökkääjä odotti hetken, että pallo lähti pois hyökkäysalueelta ja kävi sitten kostamassa ”rikkojalleen”. Hyökkääjä jäi jälkipelistään kiinni joka ikinen kerta ja milloin minkäkin väristä korttia katsellessaan hänen ainut puolustuksensa oli: ”Miksi te aina vihellätte sen jälkimmäisen tilanteen, mutta ette koskaan sitä ensimmäistä?”

Niin typerää ja joukkueen kannalta tuhoisaa kuin hyökkääjän käytös olikin, hänen kommenttinsa ansaitsee lähemmän tarkastelun. Jos tuomari ei vihellä tilanteesta rikettä, se voi johtua kahdesta syystä: Joko rikettä ei ollut tai tuomari ei sitä nähnyt. Ensimmäinen kohta on lähes itsestään selvä. Pelaaja voi tehdä kentällä kaikenlaista fyysistäkin ilman että hän rikkoo sääntöjä. Se mikä pelaajasta tuntuu rikkeeltä saattaa olla vain normaalia pelaamista. (Päinvastaisiakin tilanteita toki on, mutta ei mennä nyt niihin.)

Jälkimmäinen kohta on mielenkiintoisempi. Erotuomari viheltää pitkälti sen minkä hän – tai joku muu tuomaristosta – näkee. Mitä vähemmän tuomareita, sitä enemmän esimerkiksi maalinedusruuhkassa jää näkemättä. Voi olla, että joku targettina pelanneeseen hyökkääjään kohdistuneista virheistä jäi siis joskus näkemättäkin.

Mutta miksi sitten hänen rikkeensä huomattiin? Koska hän kiinnitti huomion itseensä huutamalla, kaatumalla ja protestoimalla. Jos jotain on jäänyt aiemmin näkemättä, niin nyt pelaaja, ja kaikki mitä hänen lähellään tapahtuu, on erityistarkkailussa.

Erotuomarin vinkkelistä kostotilanteissa on usein kyse puhtaasta ennakoinnista. Kun pelaaja on järjestänyt ison show’n, jälkipelin mahdollisuus on kasvanut merkittävästi. Tällaisissa tilanteissa joku tuomaristosta valvoo lähes poikkeuksetta, mitä tilanteen jälkeen tapahtuu. Jos pelaaja kostaa 5–10 sekunnin sisällä, hän jää tempustaan käytännössä aina kiinni.

Lauantain cup-finaalissa KuPS-hyökkääjä Dudu käyttäytyi juuri edellä mainitulla tavalla. Hän nahisteli ensin maalin edessä Alison Ndukakun kanssa. Dudu kaatui kaksinkamppailun jälkeen maahan, mutta videokuvan perusteella vasta sen jälkeen kun oli ensin yrittänyt itse potkaista Alisonia. Näin toimiessaan Dudu oli vetänyt jo avustavan ja päätyrajatuomarin huomion itseensä.

Vaikka pallo tämän jälkeen pelattiinkin muualle, kaksi silmäparia seurasi Dudua hyvin tarkasti, kun hän ryntäsi Alisonin perään ja löi tätä kyynärpäällä kasvoihin.

Se, mitä tämän jälkeen tapahtui, on oppikirjaesimerkki tuomariston yhteistyöstä. Avustava ja päätyrajatuomari välittivät radioyhteydellä havaintonsa erotuomari Antti Munukalle, joka teki U-käännöksen, juoksi suoraan Dudun luokse ja ajoi tämän ulos.

Periaatteessa erotuomarin ensimmäinen velvollisuus on rikotun pelaajan tilanteen varmistaminen. Munukka täyttää kuitenkin tämänkin vaatimuksen ja jatkaa Dudun luota suoraan tarkistamaan RoPS-topparin tilanteen.

Munukan ratkaisu punaisen kortin näyttämisestä heti on perusteltu. Dudun rikkeen on tuomareiden lisäksi nähnyt kentällä vain muutama ropsilainen. Edessä on kova päätös, jonka myyminen kupsilaisille on vaikeaa. Kun Munukka nostaa punaisen kortin saman tien, hän viestittää KuPSille, ettei hänellä ole epäilystäkään päätöksestään.

Tämä varmuus tulee tarpeeseen. Jälkipelistä tulevaan ulosajoon liittyy usein torikokouksen ja joukkonahinoinnin riski. Munukan päättäväinen toiminta vähentää tuota riskiä – mutta ei tietenkään poista sitä kokonaan. Kun Dudun maanmies Friday Obilor tulee kuittailemaan hyökkääjälle, tämä tulistuu uudestaan. Tässä vaiheessa muiden kupsilaisten väliintulo ja avustavan erotuomarin saapuminen paikalle tyynnyttävät tilanteen.

On vaikea kuvitella, mitä Dudun päässä liikkui, kun hän säntäsi Alisonin perään. Voi olla, että Dudulla alkoi kiehua jo pari minuuttia aiemmin. Silloin hän kaatui rangaistusalueella kaksintaistelussa Alisonia vastaan ja vaati tilanteesta rankkaria sitä saamatta. Tämä kaikki on tietysti pelkkää spekulointia ilman Dudun omia kommentteja.

Onneksi niitäkin on saatavilla. Maanantaina Allnigeriasoccer.comille antamassaan lausunnossa Dudu syytti ulosajostaan Alisonia. Kyse ei ole siitä, että Alison olisi provosoinut Dudua vaan siitä että tämä filmasi: ”Se ei ollut punaisen paikka. Hän vain näytteli”, Dudu vakuutteli.

Dudun sanatarkka englanninkielinen ilmaus oli ”he was faking”. Kaiken nähdyn ja kuullun perusteella tapauksessa onkin ilmiselvästi yksi feikkaaja – mutta se ei todellakaan ole Alison.

Dudun ulosajo muutti ottelun luonnetta merkittävästi. KuPSilla oli ollut ennen punaista korttia meneillään ensimmäinen kunnon painostusjakso. Joukkueella oli myötätuuli takanaan ja se vaikutti ensimmäistä kertaa päässeen peliin mukaan. Dudu lopetti typerällä kostollaan joukkueensa hyvän jakson kuin seinään.

Dudun hölmöilyä ei pidä sotkea hukattuun maalipaikkaan tai epäonnistuneeseen rangaistuspotkuun. Pelaajalla pitää olla mahdollisuus epäonnistua, jos hän yrittää parhaansa. Kostossa on kyse jostain muusta. Kostaminen on lähes poikkeuksetta itsekästä ja se vahingoittaa aina lajia ja pelaajan seuraa.

Tässä tapauksessa vahingot olivat, ainakin teoriassa, Suomen mittakaavassa harvinaisen isot. Dudu ei heikentänyt merkittävästi pelkästään seuransa mahdollisuuksia voittaa ensimmäinen Suomen cupin mestaruus siten 1980-luvun, vaan hän vaikeutti ratkaisevasti sen mahdollisuuksia päästä ensi kaudeksi eurokentille. Nigerialaisen tempauksen voi teoreettisesti ajatella maksaneen KuPSille satojatuhansia euroja.

Vähintä, mitä Dudu voisi tehdä, olisi ottaa vastuu hölmöilystään ja pyytää seuraltaan julkisesti anteeksi.

Kohtalokkaat 15 sekuntia

Cupin finaalin lopullinen ratkaisu oli RoPSin 2-0-maali, joka syntyi terävän vastaiskun päätteeksi. Maalin viimeisteli Aleksandr Kokko, mutta sen todellinen arkkitehti oli Nicholas Otaru ja mahdollistaja Dawda Bah.

Kun cupin finaalia oli pelattu 78.35, KuPSin tilanne näytti synkältä. Joukkue pelasi vajaalla, RoPS oli tehnyt juuri johtomaalin rangaistuspotkusta eikä kuopiolaisilla ollut kuin vartin verran aikaa tehdä tasoitusmaali.

Alkupotkuun valmistautuneet kupsilaiset ajattelivat varmasti, että asiat eivät voi muuttua enää huonommiksi.

He olivat väärässä. Viisitoista sekuntia alkupotkun jälkeen pallo oli toistamiseen KuPSin maalissa.

Kaikki alkaa mennä pieleen, kun Dawda Bah saa pallon. Gambialainen lähtee hölkkäilemään pelivälineen kanssa kaikessa rauhassa. Päiväkävely keskeytyy kuitenkin alkuunsa, kun Nicholas Otaru iskee pallolliseen pelaajaan kiinni aggressiivisella yhden miehen prässillä.

Puolivaloilla hölkyttelevä Bah on aseeton täysillä kiinni käyvän Otarun edessä. Bah ei pysty edes suojaamaan palloa, sillä Otaru pääsee tunkeutumaan hänen ja pallon väliin.

Bah ei pääse pallon kanssa edes pois keskiympyrästä. Peliväline ehtii olla KuPSin hallussa kokonaiset kolme sekuntia, kun Otaru ryöstää sen.

Ja se on vasta alkua. Otaru lähtee saman tien vastahyökkäykseen ja saa tuekseen viisi muuta ropsilaista. KuPSin hyökkäys on vaihtunut silmänräpäyksessä RoPSin 6 vastaan 6 -hyökkäykseksi.

Numerot vaikuttavat tasapainoisilta, mutta tilanne ei ole sitä. Ropsilaiset tulevat täyttä vauhtia kohti KuPSin maalia, kun taas kuopiolaiset yrittävät perääntyä jonkinlaisiin asemiin.

Aleksi Paananen käy ainoana Otarun kimppuun ja saa hänet hidastamaan hieman vauhtiaan. Jos Bah olisi tehnyt tässä tilanteessa puolustusvelvoitteensa kunnolla, hän olisi pystynyt juoksemaan Otarun kiinni, ryöstämään pallon takaisin ja paikkaamaan virheensä. KuPSin epäonneksi Bah on tyytynyt alibihölkkään eikä pääse siksi lähellekään Otarua. Tukea ei tule puolustuslinjastakaan, koska laidalla Mika Lahtinen on sitonut nousullaan sekä Tuomas Rannankarin että Omar Colleyn itseensä.

Otaru ei joudu lopulta edes ahtaalle. Hän saa antaa rauhassa helpon syötön Aleksandr Kokolle. Kokko saa pallon 25 metrin päässä KuPSin maalista. Hänellä on nyt kaksi mahdollisuutta. Hän voi joko levittää pallon vasempaan laitaan, jossa kanssapelaaja on nousemassa tyhjään tilaan. Toinen vaihtoehto on yrittää omaa ratkaisua. Kokko on minuuttia aikaisemmin tuleen johtomaalin jäljiltä täynnä itseluottamusta ja valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon. Ratkaisu tulee niin nopeasti, ettei hän todennäköisesti edes miettinyt syöttöä.

Kokko ei ota palloa haltuunsa. Hän ottaa sen ensimmäisellä kosketuksella mukaansa. Kosketus siirtää pallon sopivasti pari askeleen päähän. Sekuntia myöhemmin lähtee laukaus kohti takanurkkaa. Näennäisesti Kokko on kolmen pelaajan ympäröimänä, mutta kukaan ei pääse häneen kiinni. Käytännössä hän operoi tyhjiössä, joka syntyi siitä, että Paanasen oli pakko lähteä paikkaamaan Bah’ta.

KuPSin puolustus on pahasti epätasapainossa. Kun Paananen on sännännyt Otarun kimppuun, kuopiolaisilla on vain kaksi pelaajaa vasemmalla kenttäpuoliskolla. Siksi Kokkoa lähimpänä oleva Antti Hynynen ei voi rynnätä hyökkääjän kimppuun. Hynysen on huolehdittava laidalle nousseesta Emenike Mbachusta. Mbachun ja Lahtisen nousut olivat vastaiskussa isossa asemassa. Ne levittivät KuPSin harvalukuista puolustusta entisestään ja auttoivat Otarua ja Kokkoa repimään sen keskeltä riekaleiksi. Jos Otaru sai syöttää rauhassa, niin Kokko saa laukoa vieläkin suuremmassa rauhassa.

Riittävän kovaa, riittävän tarkasti ja riittävän matalana. Siinä oli Kokon ottelun jälkeen ilmoittama tekoresepti toiselle maalille. Erityisen hankalaksi vedon torjumisen tekee se, että pallo sujahtaa blokkaamista yrittäneen Tyler Ruthvenin jalkojen välistä.

Kokon viimeistely on tyylikäs, mutta osumaan tarvittiin muutakin: Otarun ennakkoluuloton pelaaminen ja Bah’n kokonaisvaltainen löysäily. Bah teki tilanteessa monta virhettä, jotka kertautuivat kohtalokkaiksi. Hän ei pelkästään menettänyt palloa, vaan antoi löysäilyllään RoPSille sen tilan ja ajan, jonka joukkue tarvitsi voittomaalin tekemiseen.

Maalin tekeminen on jalkapallon vaikeimpia asioita. Valioliigan joukkueiden maalisaldo jää nollaan tai yhteen keskimäärin kahdessa ottelussa kolmesta. RoPS on vielä huomattavasti tehottomampi joukkue.29 liigaottelussaan se on jäänyt 13 kertaa kokonaan maaleitta. 12 kertaa se on osunut liigaottelussa vain kerran. RoPS on toisin sanoen tehnyt korkeintaan yhden maalin 86 prosentissa liigapeleistään.

Nyt rovaniemeläiset iskivät kahdesti minuutin sisään. KuPS teki Bah’n johdolla vastustajansa urakan kieltämättä aivan liian helpoksi, mutta RoPSille – ja varsinkin Otarulle – on annettava täysi tunnustus siitä, kuinka päättäväisesti ja tehokkaasti se tarttui tilaisuuteensa.

Kuvankaappaukset on otettu Ylen tv-lähetyksestä.