Malis-efekti

Juha Malinen käänsi tällä kaudella FC Lahden kurssin. Tilastojen valossa hänen pitäisi pystyä samaan myös Rovaniemellä.
Joskus asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Tällä kaudella Turussa vaikutti siltä, että Inter hyökkäsi hitaasti ja TPS valui liian usein alas puolustamaan. Veikkausliigan tekninen raportti todistaa nämä havainnot todeksi.

Inter hyökkäsi tällä kaudella erittäin hitaasti. Turkulaiset tekivät kauden aikana vain neljä maalia nopeilla hyökkäyksillä. Hitaiden hyökkäysten lisäksi Interin hyökkäyspeli oli erikoistilanteiden varassa. Inter teki 39 prosenttia maaleistaan erikoistilanteista. Vain RoPS oli enemmän erikoistilanteiden varassa. Rovaniemeläiset tekivät kauden aikana vain 13 pelitilannemaalia. Loput kymmenen (43%) syntyivät erikoistilanteista.

Toista ääripäätä edusti IFK Mariehamn, joka teki peräti 65 prosenttia maaleistaan hitailla hyökkäyksillä. Erikoistilannemaaleja IFK teki puolestaan vähiten kaikista joukkueista (7). Joukkueen maaleista vain 12 prosenttia syntyi erikoistilanteista, seuraavaksi pienin prosentti (24) oli Hongalla ja VPS:llä.

Mitä IFK:n luvuista voi päätellä? No ainakin sen, että Petteri Forsellin loukkaantuminen vei joukkueen erikoistilannetehot. Lisäksi hitaiden hyökkäysten tehokkuus kertoo hyökkäyspelaajien taidokkuudesta. IFK:lla oli pelaajia, jotka pystyivät murtamaan vastustajan puolustuksen senkin jälkeen, kun linja oli päässyt järjestäytymään. (Kun IFK on kiinnittänyt valtaosan näistä pelaajista ensi kaudeksikin, on odotettavaa, että joukkue tekee paljon maaleja hitaista hyökkäyksistä myös ensi vuonna.)

Joukkue, jolla on paljon pelaajia pallon alla, ei laske juurikaan maaleja nopeista (vasta)hyökkäyksistä. Veikkausliigassa tällaisia joukkueita olivat viime kaudella erityisesti RoPS ja TPS. RoPSilla tämä taktiikka toimi TPS:ää paremmin. RoPS laski hitaista hyökkäyksistä 20 maalia, TPS peräti 38.

RoPS on yksi niistä joukkueista, joiden peli tulee muuttumaan ensi kaudeksi eniten. (Toinen hyvä veikkaus on MyPa. Toni Korkeakunnaksen ja Antti Muurisen peluuttama jalkapallo on aika kaukana toisistaan.) Juha Malinen suosii huomattavasti aktiivisempaa jalkapalloa kuin mitä Kari Virtanen napapiirillä viime kaudella peluutti. Virtasen RoPS oli varsinkin loppukaudella esimerkki siitä, kuinka asiat olivat niin kuin ne näyttivät olevan: RoPS oli ylivaroivainen ja passiivinen.

Rovaniemellä ei kannata kuitenkaan olla huolissaan. Malisen ja Virtasen väliset erot eivät ole sovittamattomia. Molemmat esimerkiksi uskovat vastaiskuihin. Lisäksi Malinen on osoittanut kahdella viime kaudella, että hänen pelisysteeminsä on sisäistettävissä nopeasti – jopa kesken kauden.

Kun parin ottelun siirtymäkausi Lahdessa oli ohi, Malisen jälki oli vakuuttavaa. Lahti jäi 21 viimeisessä pelissään maaleitta vain kahdesti. Se voitti kaksi kolmasosaa peleistään. Joukkueen maaliero oli 43-33. Joukkueen voittoprosentti nousi Kautosen kauden 10:stä 67:ään.

Näiden tilastojen perusteella Malisella on Rovaniemellä paljon voitettavaa. RoPS voitti viimeisestä 21 ottelustaan vain kolme. Joukkue jäi noissa peleissä maaleitta 12 kertaa. Viimeisessä seitsemässä pelissään RoPS teki vain kaksi maalia.

Tilastojen valossa Malisen pitäisi saada RoPS maalaamaan ja voittamaan. Muutos ei todennäköisesti ole aivan yhtä suuri kuin Lahdessa, mutta kaiken järjen mukaan RoPSin ei pitäisi joutua ensi kaudella taistelemaan sarjapaikastaan.

Mitä Rovaniemellä on käytännössä odotettavissa? Nopeampaa hyökkäämistä ja enemmän tilanteita kuin tällä kaudella. KIHU:n tilastot kertovat Lahden muuttuneen Malisen tulon myötä huomattavasti suoraviivaisemmaksi ja tehokkaammaksi. Joukkueen tehdyt maalit nousivat 0,5:stä 1,9:ään ja päästetytkin 1,2:sta 1,5:een.

RoPSin ottelut olivat viime vuonna liigan ylivoimaisesti vähämaalisimpia (yhteensä 1,85 maalia per peli). Tähän tulee Malisen aikana muutos. Ensi kauden RoPS laskee ja ennen kaikkea tekee enemmän maaleja kuin tämänvuotinen. RoPS teki viime kaudella liigassa 25 maalia. On helppo kuvitella, että Malisen aikana tuohon tulee puolet lisää.

Advertisement

Korkeakunnas tilkitsee Lahden puolustuksen

Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KIHU julkaisi juuri teknisen raportin menneestä Veikkausliiga-kaudesta. Raportin valossa FC Lahdella voi olla ensi kaudella yksi liigan pitävimmistä puolustuksista

Toni Korkeakunnas rakensi MyPalle pitävän puolustuksen. Ensi kaudeksi hän tekee saman FC Lahdelle.

Hitaita hyökkäyksiä voi pitää jonkinlaisena mittarina siitä, kuinka joukkueen puolustuspeli toimii silloin, kun sillä on aikaa ryhmittyä. Paras esimerkki tiiviistä ryhmittymisestä oli tällä kaudella MyPa, joka laski hitaista hyökkäyksistä vain 11 maalia – vähiten koko sarjassa.

Myös MyPan hitaista hyökkäyksistä päästettyjen maalien prosenttiosuus (30) oli liigan pienin. Toiseksi pienin osuus oli FC Lahdella (34%). Kun ottaa huomioon, että MyPaa tällä kaudella valmentanut Toni Korkeakunnas luotsaa ensi kaudella Lahtea, on helppo kuvitella, että lahtelaiset löytyvät tämän taulukon kärkipäästä ensi kaudellakin.

Korkeakunnaksella on annettavaa myös toiseen tilastoon: Lahti laski viime kaudella prosentuaalisesti eniten maaleja erikoistilanteista. Lahden verkko soi vastustajan erikoistilanteen jälkeen 16 kertaa, MyPan vain yhdeksän.

Organisoidun puolustamisen tuloksena MyPa laski tällä kaudella erikoistilanteista ja hitaista hyökkäyksistä 12 maalia vähemmän kuin Lahti. En näe syytä sille, miksi nämät lukemat eivät voisi siirtyä lähes suoraan Lahden ensi kauden maalisarakkeeseen.

Korkeakunnakselle jää yksi selkeä kehittämiskohde: nopeita hyökkäyksiä vastaan puolustaminen. MyPan laski viime kaudella nopeista hyökkäyksistä 17 maalia – kolmanneksi eniten koko liigassa ja prosentuaalisesti kaikkein eniten. Lahden tilastot eivät olleet juurikaan paremmat: nopeat hyökkäykset tuottivat sille 15 takaiskua.

Jos Korkeakunnas saa Lahden puolustamaan paremmin myös nopeita hyökkäyksiä vastaan, joukkueen puolustuksellinen potentiaali on valtava. Lahden päästettyjen maalien sarakkeesta on vähennettävissä 10-15 osumaa.

Tilastojen valossa Korkeakunnaksen pitäisi olla oikea mies tähän urakkaan. Onnistuessaan hän tekisi Lahden puolustuksesta yhden liigan pitävimmistä.

Jutun tilastotiedot ovat lähtöisin Veikkausliigan teknisestä raportista: http://www.kihu.fi/tuotostiedostot/julkinen/2013_leh_veikkausli_sel59_64188.pdf

Mistä tappiot tulevat?

KuPS on tehnyt neljän viime vuoden aikana 1,9 miljoonan euron tappiot. Nyt seura hakee loppua tappioilleen leikkaamalla rajusti budjettiaan. Tällä kertaa päätöksen soisi kestävän.

KuPSin katsojakeskiarvo kasvoi reilusti, mutta taloudellinen tulos painui silti tuntuvasti pakkaselle.

Syksy on Kuopion urheiluelämässä huonojen talousuutisten aikaa. Tämä vuosi on kuitenkin ollut poikkeuksellisen synkkä jopa savolaisella mittapuulla. KuPS ja KalPa kertoivat jokin aika sitten tahkonneensa enemmän turskaa kuin kalahalliin mahtuu. KalPan osuus tappiosta oli 744 000 euroa, mutta KuPS ei jäänyt kauaksi.

Savon Sanomat uutisoi lokakuussa KuPSin tekevän 500 000 euron tappiot, koska menot nousivat ”ennätyksellisiin” 1,6 miljoonan euron lukemiin. Luvut pitänevät paikkansa, mutta aiempien tunnuslukujen valossa ”ennätyksellisyys” ei niinkään: Tilikaudella 2012/11 KuPSin liikevaihto oli 1,468 miljoonaa euroa ja tappiota tuli 397 000 euroa. Peruskoulumatematiikka tuottaa summauksella menojen määräksi 1,865 miljoonaa euroa.

KuPSilla on jo parin vuoden ajan ollut perinteenä ilmoittaa kauden päätyttyä, että ensi kaudeksi pelaajabudjetti pienenee rajusti. Ennen kauden alkua bujetti on kasvanut jo jonkin verran ja lopulta kesken kauden tehdyt lisähankinnat johtavat siihen, että pelaajakuluissa päädytäänkin vähintään edellisen vuoden lukemiin.

Viimeisin vuosi on noudattanut uskollisesti tätä kaavaa. Kauden 2012 seurasta ilmoitettiin, että koska europelit jäävät tulevalla kaudella väliin, pelaajabudjetti pienenee 450 000 euroon. Kauden alkuun mennessä pelaajabudjetti oli noussut jo 550 000 euroon. Tämän summan KuPS ilmoitti myös Veikkausliigan kyselyyn aivan kauden alla. Kauden jälkeen toteutuneeksi pelaajabudjetiksi kerrottiin 650 000 euroa.

Vielä mielenkiintoisempi on KuPSin menopuoli eli niin sanottu kokonaisbudjetti. Edellisessä kappaleessa mainitussa Veikkausliigan kyselyssä KuPS ilmoitti budjetikseen 1,1 miljoonaa euroa. Koska kyseessä on kokonaisbudjetti ja se ilmoitettiin samaan aikaan pelaajabudjetin kanssa, summassa täytyi olla mukana jo pelaajabudjetin nousu 450 000 eurosta 550 000 euroon.

Pelaajabudjetti nousi tästä vielä 100 000 eurolla, mutta erikoisempaa on se, että seuran kokonaismenot nousivat suunnitellusta peräti puolella miljoonalla. Näistä rahoista sata tonnia meni kesän pelaajahankintoihin, mutta mihin loput 400 000 euroa ovat menneet? Kauden alla tehdyn ilmoituksen mukaan seuralla piti olla muita kuluja reilut puoli miljoonaa euroa, mutta jos budjetti on paisunut lopulta 1,6 miljoonaan, näitä menoja onkin ollut lähes miljoona euroa (950 00 euroa tarkalleen ottaen). Mitä oikein tapahtui?

Tämä ei tullut ilmi edes Savon Sanomien tämän päivän muuten ansiokkaasta jutusta. Siinä toimitusjohtaja Jarmo Heiskanen kertoi KuPSin pelaajabudjetin pienevän 400 000 euroon. Perinne siis jatkuu. Toivon mukaan KuPS malttaa tällä kertaa pitää kiinni linjauksestaan. Jos KuPS olisi pitänyt kiinni aivan kauden alla ilmoittamastaan 1,1 miljoonan euron kokobudjetistaan, se olisi kaiken järjen mukaan tehnyt jotakuinkin nollatuloksen. Nyt niin ei käynyt.

KuPS on tehnyt positiivisen tuloksen viimeksi Ykkösen kaudellaan 2007. Neljän viime vuoden aikana seura on tehnyt yhteensä 1,9 miljoonan euron tappiot. Vaikka pääomistaja Ari Lahti on anteliaasti maksanutkin tappiot omasta pussistaan, meno ei ole ollut millään tavalla kestävää.

Tämä on tiedostettu seurassakin. Heiskanen kertoo Savon Sanomien jutussa, että seuran kokonaisbudjetti leikataan 900 000-1 000 000 euroon. Jos KuPSissa halutaan todella pysyä näissä raameissa, yllättävät menot on karsittava pois kentällä ja sen ulkopuolella. Jos aikoo uida järven toiselle rannalle, ei riitä, että hyppää veteen.

Seuran pyörittäminen pienellä budjetilla vaatii paljon töitä ja suunnitelmallisuutta, mutta samalla se on myös mahdollisuus. KuPS on tehnyt viime vuosina kalliita virheitä, koska sillä on ollut siihen varaa. Se on peluuttanut ulkomaalaisia palkkasotureita omien kasvattien sijaan ja näyttänyt välillä uskovan, että yksi kallis pelaajahankinta voi ratkaista sen pelilliset ongelmat.

Tosiasiassa pelaajahankinnoilla usein vain väistetään varsinaista kysymystä. Kestävät pelilliset ratkaisut syntyvät vain pitkäjänteisellä työllä jo joukkueessa olevien pelaajien kanssa. Tästäkin syystä halvempi ei aina merkitse huonompaa. Kun resursseja ei ole tuhlattavaksi, halvemman täytyy olla suunnitelmallisempi ja omavaraisempi kuin kalliin.

Muutos alkaa hyvin usein siitä, ettei ole varaa tehdä asioita niin kuin ne on tehty ennen. Muutos parempaan alkaa lähes aina pakosta.

Zlatan ja Ronaldo – kuolevaiset supersankarit

Jos kaikki jalkapalloilijat käyttäytyisivät kuin Zlatan Ibrahimovic tai Cristiano Ronaldo, kuningaspeli muuttuisi sietämättömäksi. Mutta ilman Zlataneja ja Ronaldoja jalkapallosta puuttuisi jotain olennaista.

Ei kannata yrittää sanoa paremmin sitä, minkä joku on jo sanonut täydellisesti. Joel Aaltosen kuvaus Zlatan Ibrahimovicista sopi täydellisesti Portugali-Ruotsi-ottelun ohjelmatiedoksi:

”Toista pääosaa esittää kung fu -potkiva, rääväsuinen, karismaa tihkuva seksisymboli. Zlatan tekee mistä vain katsomisen arvoista. Hänen tapansa pelata jalkapalloa on ainutlaatuinen. Siinä missä muut modernin jalkapallon suurimmista pelaajista työskentelevät mahdollisimman tehokkaasti ja maksimoivat suorituskykynsä tekemällä vain tarvittavan, Zlatanin jokainen kosketus kurkottaa kohti tähtiä. Hänet on rakennettu kuin kappale kauneinta art decoa; unohtaen nöyryyden ja vaatimattomuuden, välittämättä inhimillisistä rajoituksista. Korkeita kaaria ja kulmikkaita käännöksiä. Majesteettisia, puhtaan symmetrisiä geometrisia muotoja.”

Edellinen oli komea pohjustus niille lauseille, jotka tiivistävät koko Zlatan Ibrahimovicin: ”Kaikki minkä Zlatan tekee on suurta, kaikki mihin hän koskee kuolematonta. Hän on supersankari aikana jona supersankareita ei enää ole.”

Illan toista pääosaa esitti toinen futiksen uhanalaisista supersankareista, Cristiano Ronaldo. Aaltosen sanat Zlatanista sopivat myös Ronaldoon: ”Zlatan vaatii palloa. Hän haluaa olla osana joukkueensa jokaista hyökkäystä, osana jokaista sen rakentamisen vaihetta. Kun Zlatan on kentällä, peli rakentuu aina hänen ympärilleen.”

Kun Zlatan ja Ronaldo kohtasivat, kummankin vasenta käsivartta koristi kapteeninnauha. Se oli luontevaa. Kun ihminen tietää olevansa muita suurempi, ainut tapa saada hänet osaksi itseään suurempaa kokonaisuutta on uskotella, että hän johtaa joukkoa. Se sitouttaa edes hieman. Siksi maajoukkueissa tällaisista tyypeistä on fiksuinta tehdä kapteeneita. On parempi, että he kusevat teltan sisältä ulos kuin ulkoa sisään telttaan.

Zlatan ja Ronaldo tulivat mieleeni jo aiemmin illalla. Tunti ennen ottelun alkua Pauli Hanhiniemi puhui tv:ssä aivan toisessa yhteydessä yhtyeistä. ”On lähes välttämätöntä, että bändin muusikot ovat jollain tavalla händikäppejä. Silloin heidän on tukeuduttava toisiinsa.”

Ihminen on luotu yrittämään, mutta ei onnistumaan. Ei ainakaan jatkuvasti. Siksi heikkoudet ja epäonnistumiset yhdistävät meitä. Siksi elämä on viime kädessä, aivan kuten jalkapallokin, joukkuepeliä. Kun tukeudumme oikeisiin ihmisiin ja autamme toisiamme, pärjäämme vioistamme, vajavaisuuksistamme ja virheistämme huolimatta.

Muusikot ja bändi. Ihmiset ja lähimmäiset. Pelaajat ja joukkue. Kaikki eivät kuitenkaan tähän usko. Onnistumiset ja menestyminen saavat meidät vertailemaan itseämme muihin, mittaamaan ja kilpailemaan – ja Zlatan ja Ronaldo ovat erittäin menestyneitä.

Paulo Coelho sanoo voittajan olevan yksin. Zlatan ja Ronaldo ovat omassa erinomaisuudessaan äärimmäisen yksinäisiä. Kuin taivaan kirkkaimmat tähdet, jotka eivät kuulu mihinkään kuvioon.

Kun katsomme tähtiä, yhdet näkevät kirkkauden ja toiset suureen pimeyden. Supertähdissä on ne molemmat. Parhaimmillaan he ovat häikäiseviä ja koko maailmankaikkeus tuntuu pyörivän heidän ympärillään.

Pahimmillaan he katoavat vaeltelemaan säihkeensä synkkiin varjoihin. He ovat kentällä, mutta kuitenkin joukkueen ulkopuolella. He ovat yksin kuin kiertoradaltaan eksyneet taivaankappaleet.

Zlatan ja Ronaldo ovat välähdyksiä, jos eivät jalkapallon alkuhämäristä, niin ainakin ajoilta, jolloin jalkapallo oli vielä yksilölaji. He ovat 1960-luvun rokkistara-futaajien jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa. Zlatan ja Ronaldo ovat George Bestin poikia.

Ajat ovat kuitenkin toiset. Best saattoi aikanaan käydä samoissa yökerhoissa rokkareiden kanssa, käyttää rahansa viinaan, naisiin ja nopeisiin autoihin (ja tuhlata loput) ja ryypätä ja rellestää niin kuin sielu sieti. Hän oli taiteilija sanan rappioromanttisessa merkityksessä. Hän ei jaksanut painaa kentältä ja harjoituksissa jokapäiväistä duunia, mutta löysi välillä inspiraation, jonka avulla hän loi kuolemattomia hetkiä.

Rokkarifutaajat elivät jalkapallossa useamman vuosikymmenen ajan. Simon Kuper… ”Bernd Schuster, Länsi-Saksan luova nero, boikotoi vuoden 1986 MM-kisoja syistä, joita rock-tähdet kutsuisivat ”musiikillisiksi erimielisyyksiksi”. Schusterittömät saksalaiset hävisivät loppuottelussa kaikkien aikojen suurimmalla rokkarifutaajalle, Argentiinan Diego Maradonalle.”

Lopulta jalkapallolle kävi kuten musiikille myöhemmin: Kun 1990-luvun tv-sopimukset toivat lajiin roppakaupalla rahaa, pelaajille maksettiin yhtäkkiä kuin huippuyhtiöiden johtajille – ja heidän odotettiin käyttäytyvän sen mukaisesti. Samasta syystä tähtirokkarit käyttäytyvät nykyään siivosti ja nostavat miljoonapalkkioita keikkailemalla myöhäiskeski-iässä eri puolilla maailmaa.

Enää ei tarvitse jännittää, pystyykö solisti nousemaan tänä iltana lauteille tai sekoaako hän kesken. Yleisö saa tasalaatuisen esityksen, jonka näkemisestä se on maksanut pitkän pennin. Samalla hommasta on kadonnut seksi ja vaara.

Sama pätee jalkapalloon. Liverpoolin entinen luottopuolustaja Jamie Carragher on kuvaillut nykyfutiksen ihannepelaajia ”luonteettomiksi roboteiksi”. Tällaisia pelaajia on varmasti erittäin mukava valmentaa, mutta katsojan vinkkelistä jotain jää uupumaan.

Jos kaikki jalkapalloilijat olisivat Zlataneja tai Ronaldoja, lajista tulisi sietämätön. Mutta jos yhtään heidän kaltaistaan ei olisi, lajista puuttuisi jotain olennaista. Tähdet tarvitsevat pimeyttä ympärilleen näyttääkseen loistavilta ja kiehtovilta.

”Tämän päivän supertähdet pitävät itseään ammattilaisina ja heillä on urat, aivan kuten kirjanpitäjillä tai pankkiireilla. He antavat kaikkensa, koska siitä heille maksetaan”, Simon Kuper kirjoittaa.

Tässä asiassa Zlatan ja Ronaldo eivät poikkea hirveästi valtavirrasta. He eivät ikinä boikotoisi MM-kisoja. Ura on heille aivan liian tärkeä. He elävät tempuistaan, maaleistaan ja yleisön suosionosoituksista – mutta samalla he janoavat jotain sellaista, mitä he eivät voi saavuttaa yksin.

Tämä ei ole uusi oivallus. Suurinkin rokkikukko tajuaa lopulta tarvitsevansa ympärilleen yhtyeen. Musiikki ja peli eivät synny itsestään.

Zlatankin tietää, että hän ei pysty yksin voittamaan himoitsemaansa Mestareiden liigaa. Siksi hän jo vuosikaudet ravannut seurasta toiseen menestyksen perässä – vain huomatakseen, että jos juoksee sinne missä pallo jo on, on aina väistämättä myöhässä.

Nyt hänellä on aika käymässä vähiin. Zlatan on jo 32-vuotias. Ensi kesän MM-turnaus olisi hänelle viimeiset mahdolliset arvokisat huippukunnossa. 34- tai 36-vuotiaana hän on jo väistämättä menettänyt ison osan kaikkivoipaisuudestaan. Cristiano Ronaldo on vähän nuorempi, mutta seuraavien MM-kisojen aikaan hänkin on 33-vuotiaana jo väistämättä laskusuhdanteessa.

Juuri se kaksikon kohtaamisessa onkin lopulta kiehtovaa. Viime kädessä ei ole kyse siitä, kumpi tekee ratkaisevan maalin jolla hänen joukkueensa matkaa MM-kisoihin. Paljon mielenkiintoisempaa on katsoa, kumpi kaksikosta menettää viimeisen mahdollisuutensa olla MM-kisojen suurin tähti jo ennen kuin turnaus alkaa.

Supersankareiden kohtaamisessa mielenkiintoisinta on se, että toinen heistä häviää eli muuttuu käytännössä kuolevaiseksi. (Koska Ronaldo puski avausosan ainoan maalin, tällä hetkellä kuolevaiseksi näyttäisi vajoavan Zlatan.)

Isommassa kuvassa sama kuolema tapahtuu hitaammin. Aiempien aikojen rokkifutaajilla on kryptoniittinsa, Bestillä alkoholi, Maradonalla huumeet – Zlatan ja Ronaldo kärsivät luonnollisemman kuoleman. Nopeus, räjähtävyys ja elastisuus katoavat väistämättä. Huippuvuosien maalit muuttuvat tolpiksi tai torjunnoiksi.

Tähden hidasta himmenemistä seuratessa hänestä on helpompi pitää, sillä se tekee hänestä inhimillisen. Lopulta parhaat supersankarit eivät olekaan kaikkivoipia ja haavoittumattomia, vaan tavallisia ihmisiä, jotka ovat kuolevaisuudestaan huolimatta tehneet kuolemattomia tekoja – oli kenttänä sitten nurmi tai elämä.

Jutun lähteinä käytin Joel Aaltosen artikkelia ”Eurodekkari” sekä Simon Kuperin Financial Timesiin kirjoittamaa juttua. Tekstit löytyvät linkkien takaa:
http://aparalapsi.wordpress.com/2012/12/17/eurodekkari/
http://www.ft.com/intl/cms/s/0/9fa94fea-83de-11e1-82ca-00144feab49a.html#axzz2kkKw3qFs

Maalianalyysi: Tehdä vai olla päästämättä

Jalkapallossa vallitsee ikuinen väittely siitä, pitäisikö joukkueen tehdä menestyäkseen enemmän maaleja vai laskea niitä vähemmän. Lopullinen totuus ei kuitenkaan löydy maalisarakkeesta vaan voitoista ja tappioista.
Jalkapallossa on etsitty vuosikausien ajan menestysreseptiä maalisarakkeesta. Pohjimmainen kysymys on ollut, kannattaako tehdä lisää maaleja vai päästää vähemmän. Viime vuosina vastausta on etsitty aiempaakin kuumeisemmin datan avulla.

Kirjassaan ”The Numbers Game” Chris Anderson ja David Sally tutkivat Valioliiga-joukkueiden pistemäärän yhteyttä joukkueen tekemiin ja päästämiin maaleihin. Vähemmän yllättäen sekä maalien tekeminen että niiden päästämisen välttäminen vaikuttivat positiivisesti joukkueen pistesaaliiseen. (Kirjasta otettu kuva ylhäällä.)

Jatkuvasti vaihtuva sarjajärjestelmä estää valitettavasti kattavan tilastoanalyysin tekemisen Veikkausliigasta, mutta maalit korreloivat täälläkin selkeästi pisteiden kanssa. Ainakin kolmen viime kauden osalta tulokset ovat hyvin samansuuntaisia Valioliigasta saatujen numeroiden kanssa: tehdyt maalit vaikuttavat pistemääriin hieman enemmän kuin päästetyt.

Aiheen tarkempi tutkiminen paljastaa, että korrelaatioissa on joukkuekohtaisia eroja. Tarkalleen ottaen erot johtuvat siitä, missä päin sarjataulukkoa joukkue majailee. Matemaatikko Adrian Worton havaitsi toukokuussa 2012 tekemässään tutkimuksessaan, että Valioliigassa sarjataulukon yläpään joukkueilla tehtyjen maalien ja pisteiden välinen korrelaatio on voimakkaapi kuin päästettyjen.

Sarjataulukon alapäässä tilanne oli kuitenkin päinvastainen. Päästetyt maalit korreloivat häntäpään joukkueiden pistesaaliseen huomattavasti tehtyjä enemmän.

Anderson ja Sally ovat löytäneet tälle ilmiölle selityksen: kyse on siitä, kannattaako joukkueen tavoitella voittoa vai pyrkiä välttämään tappiota. Heidän mukaansa kausien 2001/02 ja 2010/11 välisenä aikana kymmenen lisämaalin tekeminen lisäsi joukkueen kauden aikana voitettuja otteluita 2,30:lla. Jos joukkue taas laski kymmenen maalia vähemmän, voittoja tuli 2,16 lisää.

Luvut ovat toisin sanoen lähes tasoissa. Niiden perusteella on mahdoton sanoa varmaksi, onko joukkueen parempi tehdä enemmän maaleja vai laskea vähemmän. Molempi parempi.

Eroja alkoi kuitenkin syntyä, kun Anderson ja Sally asettelivat kysymyksensä toisin. Miten maalit vaikuttivat niissä peleissä, joihin joukkue on lähtenyt altavastaajana? Tarkalleen ottaen Anderson ja Sally tutkivat sitä, kummalla tavalla joukkue pystyisi paremmin välttämään tappion.

Jos altavastaaja olisi tehnyt kauden aikana kymmenen maalia enemmän, se olisi välttänyt tappion keskimäärin 1,76 ottelussa nykyistä useammin. Jos altavastaaja olisi puolestaan laskenut kymmenen maalia vähemmän, se olisi välttänyt tappion 2,35 pelissä nykyistä useammin.

”Kun kyse on tappioiden välttämisestä, päästämättä jätetyt maalit ovat altavastaajille 33 prosenttia arvokkaampia kuin tehdyt”, Anderson ja Sally totesivat.

Isojen sarjojen mestareista vain 51% on tehnyt eniten maaleja ja vain 46% laskenut niitä vähiten.

Viimeistään tämän havainnon myötä huomaamme, että olemme kysyneet alun perin väärää kysymystä. Kyse ei ole niinkään siitä, kannattaako joukkueen pyrkiä tekemään enemmän maaleja vai ei vaan pitääkö sen pyrkiä menestyäkseen mieluummin tavoitella voittoa kuin yrittää välttää tappio keinolla millä hyvänsä.

Juuri tämä selittää erot taulukon ylä- ja alapäässä. Päästetyt maalit tulevat altavastaajille kalliimmaksi, koska säilymisessä on kyse pitkälti tappioiden välttämisestä. Tämä pätee myös Veikkausliigaan. Totesimme edellisessä jutussa, että liigassa on säilytty keskimäärin piste per peli -keskiarvolla. Tässä tahdissa tasapelikin on joukkueelle pieni voitto.

Yleensä putoaja on selvä tapaus. Useimmiten viimeiseksi jääneellä joukkueella on eniten tappioita ja vähiten voittoja. Näin on käynyt tällä vuosituhannella Veikkausliigassa kahdeksasti.

Voittojen ja tappioiden välttämisen oikea suhde paljastuu vasta siinä vaiheessa, kun nämä tilastot ovat ristiriidassa. Jos toisella joukkueella on vähiten voittoja ja toisella eniten tappioita, niin kumpi putoaa? 2000-luvun Veikkausliigassa viimeiseksi jää viitenä kertana kuudesta se, jolla on eniten tappioita.

Tehtyjen maalien ja päästettyjen maalien sarake ei ole suora tae menestykselle. Sen sijaan voitto- ja tappiosarakkeet ovat.

Veikkausliigassa on 2000-luvulla kruunattu kaksi mestaria jotka eivät tehneet sarjassa eniten maaleja eivätkä myöskään laskeneet vähiten. He tekivät vain sen, minkä jokainen 2000-luvun Suomen mestari on tehnyt: He ottivat eniten voittoja.

Yleensä suuri voittomäärä tarkoittaa myös sitä, että mestari häviää vähiten (mitä enemmän otteluita voittaa sitä vähemmän niitä jää hävittäväksi), mutta mikäli voitot ja tappioiden välttämiset ovat vastakkain voittoisin vie potin.

Tässä mielessä Veikkausliiga on yksinkertainen sarja: Eniten voittoja kerännyt vie mestaruuden ja eniten tappioita kärsinyt jää viimeiseksi.

Jutun kuvat ovat The Numbers Game -kirjasta. Wortonin tilastollinen analyysi löytyy puolestaan täältä: http://thegameisafoot.weebly.com/1/post/2012/05/premiership-statistics-part-1-scoring-goals-or-keeping-clean-sheets.html

Oikea sarjataulukko

On eri asia laittaa asiat järjestykseen kuin suhteuttaa ne. Siksi vain harvat osaavat lukea sarjataulukkoa oikein.

KuPSin ja FC Lahden välillä on viime kaudet ollut näkymätön seinä joka on erottanut KuPSin alempaan ja Lahden ylempään keskikastiin.

Kun Veikkausliigasta oli pelattu kaksi kolmannesta, Vaasan Palloseuran Jordan Seabrook istui alas miettimään, mitä hänen seuransa tarvitsisi säilyttääkseen kolmannen sijansa kauden loppuun.

Vepsulla oli 33 pistettä 22 ottelusta. Seabrook päätyi lopulta siihen, että joukkue tarvitsisi vielä 17 pistettä taatakseen pronssit itselleen. Käytännössä se tarkoittaisi viittä voittoa ja yhteensä koko kaudelta 50 pistettä.

”En katsonut tilastoista, mitä kolmanteen sijaan on Veikkausliigassa on yleensä tarvittu. Perustin arvioni puhtaasti sille, miten joukkueet ovat pelanneet tänä vuonna”, Seabrook selvitti analyysiaan blogissaan.

Amerikkalaispelaaja oli katsonut lähtökohdat tarkkaan: ”Jaro myi juuri parhaan keskikenttäpelaajansa. TPS on kauheassa kierteessä. IFK:lla on kaksi parasta maalintekijää loukkaantuneena ja heidän paras pelaajansa on juuri palannut Turkkiin. MyPa ja KuPS ovat molemmat erittäin hyviä, mutta samalla niin epätasaisia, että on vaikea kuvitella kummankaan yltävän yli 50 pisteeseen.” Loput joukkueet olivat Seabrookin mielestä jo niin kaukana, etteivät ne yltäisi enää 50 pisteeseen.

Seabrookin analyysi osui täydellisesti oikeaan. VPS voitti 11 viimeisestä ottelustaan viisi, keräsi kaikkiaan 18 pistettä ja voitti pronssit kahden pisteen marginaalilla IFK Mariehamniin. Ahvenanmaalaiset saivat kasaan 49 pistettä. Seabrookin ennustama 50 pistettä oli täsmälleen mitaliraja tänä vuonna.

Seabrook korosti, että hän ei tehnyt analyysia edellisiin vuosiin perustuen. Tästä huolimatta hän osoitti suurempaa analyyttisyyttä kuin useimmat sarjataulukkoa lukevat.

Yllättävän moni ei osaa katsoa taulukkoa sijoituksia syvemmälle edes kauden päätyttyä. Useimmille kauden voimasuhteet ovat täsmälleen samat kuin joukkueiden loppusijoitukset.

1. HJK
2. Honka
3. VPS
4. IFK Mariehamn
5. FC Lahti
6. MyPa
7. KuPS
8. TPS
9. Inter
10. Jaro
11. RoPS
12. JJK

Teoriassa tämä ei ole väärin. Kun joukkueet ovat kohdanneet toisensa kolmesti ja pelanneet kaikki 33 ottelua, sarjataulukko on hyvä yhteenveto heidän tuloksellisesta onnistumisestaan. Ongelma on vain siinä, että sarjataulukkoa katsoessa ihmisiltä menee usein sekaisin järjestyksellinen, välimatkallinen ja suhteellinen taulukko.

Järjestysasteikossa ryhmät järjestetään jonkin kriteerin perusteella. Tämä voi olla esimerkiksi oppiarvo tai sotilasarvo. Tiedämme, että tohtori on maisteria korkea-arvoisempi ja maisteri taas kandidaattia, mutta emme pysty sanomaan kuinka paljon.

Järjestysasteikon ongelma on siinä, että suhdelukujen puuttuessa arvoja aletaan pitää absoluuttisina. Näin käy myös silloin, kun järjestysasteikkoon laitetaan muuttujia, joita voitaisiin mitata tarkemminkin – kuten vaikkapa jalkapallojoukkueiden sarjamenestystä.

Yleensä joukkueurheilussa sarjataulukot ovat järjestysasteikon ja välimatka-asteikon yhdistelmiä. Joukkueet on laitettu järjestykseen ja niiden väliset erot kerrotaan pisteinä.

HJK 73
Honka 61
VPS 51
IFK Mariehamn 49
FC Lahti 48
MyPa 47
KuPS 41
TPS 41
Inter 40
Jaro 37
RoPS 34
JJK 22

Ihmismielessä on se ongelma, että sen on välillä vaikea hahmottaa todellisia mittasuhteita. Vaikka näemme pistemäärät, mielemme ei suostu järjestämään joukkueita välimatkoihin.

Esimerkiksi ero VPS:stä HJK:hon näyttää pienemmältä kuin VPS:stä MyPaan vaikka todellisuudessa vaasalaisten matka ykkössijaan on yli viisinkertainen kutossijaan verrattuna.

Hongasta HJK:hon oli 12 pistettä. Se on yhtä paljon kuin neljänneksi tulleesta IFK Mariehamnista 10:ksi tulleeseen Jaroon. Tai viimeisenä olevasta JJK:sta toiseksi viimeiseksi tulleeseen RoPSiin.

Veikkausliigan todellinen taulukko näyttää aivan toisenlaiselta. Siinä ei ole 12 lokeroa, vaan niitä on sata. Kun sarjassa on 33 ottelua ja voitosta saa kolme pistettä, maksimipistemäärä on 99 ja miniipistemäärä nolla. Kun joukkueet sijoitetaan tähän asteikkoon pistemääränsä mukaan, nähdään kauden oikeat voimasuhteet.

Samalla sarjataulukko muuttuu aidosti välimatkalliseksi asteikoksi, ja koska siinä on absoluuttinen nollapiste (joka on kirjaimellisesti nolla pistettä), se on muuttunut myös suhdeasteikoksi.

Nyt nähdään selvästi, kuinka kaukana HJK ja JJK olivat muista joukkueista – ja kuinka selvästi keskikasti on jakautunut ryppäisiin. Ensin tulee neljän pisteen ja neljän joukkueen rypäs jossa ovat VPS, IFK, Lahti ja MyPa. Kuuden pisteen päässä on uusi rypäs, jossa on KuPS, TPS, Inter ja Jaro.

Tällaiset ryppäät ovat normaaleja pitkissä sarjoissa. Ne ovat myös syy sille, miksi arvioimme monesti joukkueiden voimasuhteita pieleen. Yleisen arvion mukaan VPS romahti viime vuonna ja vastaavasti yllätti tällä kaudella kaikki. Todellisuudessa eroa VPS:n viime ja tämän kauden välillä on ”vain” kahdeksan pistettä.

Kohta tosin huomaamme, kuinka iso matka kahdeksan pistettä voi olla Veikkausliigan keskivaiheilla. Vielä mielenkiintoisemmaksi pistetaulukko nimittäin muuttuu, kun siihen laitetaan kolme viime kautta. Nyt taulukko käsittää koko Veikkausliigan 33-kierroksisen lähihistorian.

Olen joskus sanonut, että ylempää ja alempaa keskikastia ei ole 12 joukkueen sarjassa olemassa. No, tämä taulukko todistaa minun olleen väärässä. Ylempi ja alempi keskikasti ovat molemmat olemassa. Niiden välinen rajaviiva on 45 pisteessä.

Taulukosta näkee, mitä pienet marginaalit tarkoittavat käytännössä. Valtaosa, lähes 80 prosenttia, joukkueista tupsahtaa välille 31-54 pistettä. Sijoitukset kolmannesta 11:een on viime vuosien aikana ratkottu aina parinkymmenen pisteen sisällä.

Taulukosta pystytään lukemaan jo jotain siitä, mitä Veikkausliigassa menestymiseen tarvitaan. Pyöristäen voisi sanoa, että 33 pisteellä (piste per peli) säilyy, 54 pisteellä (1,63 per peli) on mitalilla ja 66 pisteellä (2 per peli) voittaa mestaruuden. (26 ottelun sarjassa varsinkin mitaliin ja mestaruuteen vaadittavat keskiarvot olivat korkeampia.)

Mutta kuten Seabrookin esimerkki osoittaa, pieniä kausikohtaisia eroja on olemassa. Tällä kaudella mitaleille pääsi hieman keskimääräistä helpommalla. Normaalilla kaudella VPS:n olisi pitänyt voittaa vielä päätöskierroksella IFK Maarianhaminassa.

Tästä huolimatta pistemäärät kertovat paljon myös joukkueiden pitkäaikaisemmista voimasuhteista. Esimerkiksi HJK on kolmen viime kauden aikana ollut noin 70 pisteen joukkue. Sellaisella pistesaalilla vie lähes poikkeuksetta mestaruuden. Lahti on ollut nousunsa jälkeen noin 50 pisteen joukkue, mikä riittää mitalitaisteluun, mutta jää yleensä noin voiton päähän kolmannesta sijasta.

Pistemäärissä on sekin yllättävä puoli, että ne ovat monesti tasaisempia kuin joukkueiden sijoitukset. KuPSin sijoitukset ovat vaihdelleet 6-10:een, mutta samalla joukkue on ollut tasaisesti  40 pisteen joukkue tai hieman alle. Sellaisella pistepotilla saattaa joskus päästä hyvällä tuurilla kuudenneksi, mutta mitalitaisteluun sillä ei ole mitään asiaa.

Toinen esimerkki vastaavasta tasaisuudesta on Jaro. Pietarsaarelaiset ovat olleet tasaisesti noin 33 pisteen joukkue. Se riittää yleensä säilymiseen, mutta ei mihinkään muuhun.