Tämä ei mennyt oikein

Talvi muuttui Kuopiossa entistä kylmemmäksi, kun Ilja Venäläinen ilmoitti tänään päättävänsä pelaajauransa. Niiralan kuningas jätti Keskuskentälle paikkaamattoman aukon.

llja Venäläinen poistuu Keskuskentältä viimeiseksi kotiottelukseen jääneen Inter-pelin jälkeen.

Tämä ei mennyt oikein. Uutisen kuulemisen jälkeen ensimmäinen ajatus pamahtaa päähän pyytämättä ja huomaamatta. Suodattamaton ja siksi rehellinen reaktio kertoo, mitä mieltä olemme ennen kuin olemme ehtineet edes miettiä sitä.

Ilja Venäläisen lopetusuutinen ei ollut mikään jymyskuuppi. Se oli kuin 30 asteen pakkanen tammikuussa. Sen tietää olevan mahdollisesti tulossa, mutta toivoo, että se jäisi väliin ja tulisi vaikka vasta seuraavana talvena.

Mutta pakkohan se on myöntää, että sääennuste ei ole ollut lupaava. Keskuskentälle on povattu paukkupakkasia jo syksystä asti. Tänään ne sitten iskivät kohdalle.

Säävertaukset ovat ontuvia, mutta niille on syynsä. Siinä miten KuPS kohteli seuraikoniaan tämän hienon uran loppusuoralla oli suoranaista kylmyyttä.

Venäläinen oli viime kaudella jälleen KuPSin paras maalintekijä. Hän teki kolme maalia enemmän kuin seuran kaksi seuraavaksi parasta maalintekijää yhteensä.

Luulisi, että seura pitäisi tällaisesta pelaajasta kiinni kynsin hampain. Sen sijaan valmentaja Esa Pekonen päätti kauden päätteeksi kritisoida Venäläistä.

”Ilja on boksissa vaarallinen, mutta hän ei itse luo paikkoja, eikä pääse käytännössä kenestäkään ohi. Hän vaatii tietynlaiset pelaajat ympärilleen. Ilja tekee maalinsa ryppäissä, ja sitten on taas hirveän paljon pelejä, joissa hän ei tee maaleja. Viimeisissä peleissä Ilja ei ollut kovin vaarallinen”, Pekonen tylytti Viikko-Savossa.

Se minkä Pekonen jätti sanomatta – tai mitä hän ei ehkä ollut edes tiedostanut – oli Venäläisen maalien tärkeys. Niissä peleissä, joissa Venäläinen osui, KuPS sai ottelusta keskimäärin 2,25 pistettä. Kun Venäläinen ei tehnyt maalia, pistekeskiarvo romahti 0,92 pisteeseen.

Tilastojen valossa KuPS oli viime kaudella äärimmäisen riippuvainen Venäläisestä. Kun KuPSilla oli edellisen kerran suurin piirtein yhtä merkittävä pelaaja (Dickson Nwakaeme), tämä sai tehdä käytännössä mitä halusi. Venäläinen ei sen sijaan saanut pelata aina edes parhaalla pelipaikallaan. Hän vietti huomattavan osan kaudestaan topparina.

Samalla hän sai seurata vierestä, kun kesällä KuPSiin raahattiin jälleen palkkasotureita, joille keltainen paita on vain vaatekappale muiden joukossa. Jokainen voi arvata, miltä sellaisen seuraaminen (vuodesta toiseen) tuntuu sellaisesta pelaajasta, joka on vuodattanut vuosikymmenten ajan sydänvertaan seuransa eteen.

Kukaan KuPSin kesätuuraajista ei taaskaan pystynyt samaan kuin Venäläinen. Silti hänen piti väistää heitä topparin tontille ja katsoa, kun Dudu murskasi seuran cup-unelman ihan vain siksi, että häntä ei vain sattunut huvittaa.

Jos pelaajakaruselli olisi palvellut seuran etua, Venäläinen olisi varmasti hyväksynyt sen. Sen sijaan siirtoruletti vahingoitti joukkuetta sotkemalla sen peliä entisestään.

On vaikea kuvitella tuskaisempaa tilannetta kuin se, että seuraikoni joutuu katsomaan, kun hänen rakkaansa vahingoittaa itseään. On lähes yli-inhimillistä venymistä, että Venäläinen piti kaiken tämän keskellä suunsa kiinni median suuntaan. Ainut syy tähän oli se, että Venäläinen tiesi, että avautuminen kauden aikana olisi voinut vahingoittaa seuraa lisää.

Kauden jälkeen hän kuitenkin tunnusti Savon Sanomille, että KuPSin pelaajapolitiikka ei vahingoittanut vain seuraa vaan myös häntä: ”Olin maalipörssissä kärjessä ja meille hommattiin lainalle hyökkääjä, jonka seurauksena minut laitettiin toppariksi. Se oli seuralta aika raaka ratkaisu, joka harmitti minua todella paljon.”

Jos joku seurassa on vetänyt tuosta kommentista herneen nenäänsä, hän saa mennä syvälle itseensä.

Tämä ei mennyt nyt oikein. Venäläisen kohdalla ei ole kyse siitä, että hän oli joukkueen ylivoimaisesti tehokkain pelaaja viime kaudella. Eikä kyse ole edes siitä, että hän on kolmen viimeisen kauden aikana ollut jotakuinkin ainut pelaaja, joka on pystynyt tekemään edes suurin piirtein säännöllisesti maaleja Pekosen alaisuudessa.

Nyt ei puhuta siitä suuresta pelillisestä aukosta, jonka Venäläinen jättää jälkeensä. Kyse on siitä, kuinka pelaajia ja ylipäätään ihmisiä kohdellaan.

Venäläinen pelasi KuPSin paidassa pelkästään Veikkausliigaa yli 300 ottelua. Hän on pelannut KuPSissa kolmella eri vuosikymmenellä. Kolunnut Kakkosta ja osunut europeleissä. Nähnyt hyvät, pahat ja rumat – ja antanut aina kaikkensa KuPSin eteen.

Venäläinen on niitä pelaajia, joiden ei pitäisi joutua pohtimaan jatkaako hän uraansa vai ei. Seuran puolelta pitäisi olla asiat valmiiksi järjestettynä. Sen jälkeen pitäisi olla kyse enää siitä, haluaako pelaaja jatkaa uraansa vai ei.

Venäläisen kohdalla näin ei käynyt. Siksi hän ei saanut uralleen sellaista päätöstä kuin olisi ansainnut. Kannattajat eivät saaneet hyvästellä häntä eikä hän heitä – ei ainakaan sillä tavalla kuin olisi kuulunut.

KuPSissa on puhuttu viime vuosina paljon omista kasvateista, mutta sanoille on usein ollut liian vähän katetta. Toisaalta, mitä muuta voisi odottaakaan, jos seuraikoneitakin kohdellaan näin.

Jos tästä tarinasta haetaan opetusta, se on, että kukaan ei ole seuraa suurempi. Venäläinen eli ja pelasi tämän viisauden mukaan. Se miten häntä viime kaudella ja varsinkin sen jälkeen kohdeltiin kertoo, että kaikki seurassa eivät valitettavasti toimineet samoin.

Venäläisen ura oli pitkälti tarina hänen rakkaudestaan KuPSiin – pikkupojasta jonka ainut haave oli kantaa suosikkijoukkueensa keltapaitaa. Tarina on upea ja koskettava, mutta se olisi ansainnut kauniimman päätöksen. Ehkä viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu, mutta juuri nyt Niiralan kuninkaan sankaritarinan päätöksessä on tragedian makua. Tämän ei todellakaan pitänyt mennä näin.

Kuopion Keskuskentälle syntyi tänään tyhjiö, jota kukaan ei voi täyttää.

Advertisement

Kassain kauhea keskiviikko

Ensi kesän MM-kisojen tuomarilista julkaistiin tänään. Samalla huomattiin jälleen kerran, että tuomaritiimi on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki.
Viktor Kassailla ei ollut keskiviikkona hyvä päivä. Erotuomarin hommissa oppii kestämään vastoinkäymisiä, mutta arvokisakoneesta putoamiseen ei totu koskaan. Nyt Kassai oli jätetty ulos ensi kesän MM-kisoista.

Tilanne oli Kassaille varsin uusi. 38-vuotias unkarilainen on ollut nousukiidossa siitä lähtien, kun hänet nimettiin kansainväliseksi erotuomariksi vuonna 2003.

Neljä vuotta sitten Kassai näytti marssivan vuoden 1994 MM-finaalin viheltäneen maanmiehensä Sandor Puhlin jalanjäljissä. Kassai oli saapunut Etelä-Afrikan turnaukseen nuorimpana eurooppalaistuomarina – ja päätti turnauksen yhtenä parhaimmista. Hän vihelsi viime MM-kisoissa muun muassa välieräottelun Espanja-Saksa ja selviytyi kisaurakastaan hyvin. Seuraavana keväänä Kassaista tuli kaikkien aikojen nuorin Mestareiden liigan finaalin tuominnut erotuomari.

Unkarilaisen alamäki alkoi kuitenkin kesällä 2012. Lieventävä asianhaarana todettakoon, että syy ei ollut kokonaan hänen. Kassai oli erotuomarina ottelussa, josta edelleen meneillään oleva maaliviivateknologian kausi sai viimeisen sysäyksensä. Kassai oli pillin varressa, kun John Terry putsasi maalissa käyneen pallon pois, eikä Kassain päätyrajatuomari nähnyt osumaa – aivan kuten hänen avustavansakaan ei ollut nähnyt tilanteessa aiemmin ollutta paitsiota. Kaksikon virheet maksoivat koko unkarilaistiimille paikan jatkopeleissä.

Erotuomaritiimi on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Kassain poppoossa mittatikuksi on joutunut avustava erotuomari Gabor Erös. Erösin virheet ovat olleet niin pahoja, että Uefa on korvannut hänet kilpailuissaan toisella avustavalla. Fifan kilpailuissa erotuomarilla on kuitenkin enemmän sananvaltaa avustaviinsa, ja Kassai on luottanut Erösiin. Tuo luottamus saattoi maksaa hänelle ja koko tiimille MM-kisapaikan.

Inhimillisesti Kassain toiminta on ymmärrettävää. Erösillä diagonosoitiin syöpä vuonna 2010. 42-vuotias avustava kuitenkin selätti taudin, ja UCL-finaali Wembleyllä kruunasi hänen paluunsa. Kaiken tämä jälkeen tunneside erotuomarin ja hänen avustavansa välillä on varmasti syvä ja vahva. Jos kyse olisi Hollywood-elokuvasta, tällainen toiminta palkittaisiin epäilemättä finaalipaikalla, mutta todellisuudessa elämä erotuomarimaailman huipulla on paljon raadollisempaa. Yksi virhe voi maksaa tuomarille – tai pahimmassa tapauksessa koko tiimille heidän uransa.

Toki paljon riippuu siitä, mistä päin tuomaristo on kotoisin. Vuoden 2013 pahimmasta tuomarimokasta vastasi uzbekistanilainen Ravshan Irmatov, joka vihelsi Confederations Cupin ottelussa ensin hätäpäissään pilkun ja perui pian päätöksensä nähtyään pallon mentyä vihellyksen jälkeen maaliin. Toisin sanoen Irmatov yritti korjata inhimillisen erehdyksen alokasmaisella sääntörikkeellä.

Eurooppalainen tuomari olisi lentänyt vastaavan hölmöilyn jälkeen MM-listalta kuin leppäkeihäs, mutta Aasiassa ei ole huipputuomareita tuhlattavaksi asti. Niinpä tuplaerheen tehnyt Irmatov nähdään ensi kesänä Brasiliassa, mutta avustavansa töppäilystä kärsivä Kassai taas ei.

Olen käyttänyt jutun lähteenä tätä The Third Team -sivuston juttua: http://footballrefereeing.blogspot.fi/2014/01/world-cup-referees-predictions-for_12.html#.UtbRV_vNag4

Jalkapallosadun onnellinen loppu

Sunnuntaina kuolleen Eusebion elämä oli kuin satua. Nyt jalkapallomaailma muistaa herrasmiestä, joka muisti huipulla ollessaankin kaikkia muita.
”Hänen kohtalonaan oli kiilottaa kenkiä, myydä pähkinöitä tai varastaa hajamielisiltä. Lapsena hän sai lempinimen, Ninguém, ei-kukaan. Leskiäidin poika pelasi jalkapalloa lukuisten veljiensä kanssa slummien hiekkakentillä aamusta iltaan.”

Elämä ei jakanut Eusébio da Silva Ferreiralle valttikortteja kouraan. Poika syntyi äärimmäisen köyhyyden keskelle. Isä, angolalainen rautatietyöntekijä, kuoli jäykkäkouristukseen, kun Eusebio oli kahdeksan. Äiti jäi yksin pitämään huolta lukuisista lapsista.

Eusebio kävi koulussa vain toisinaan. Yleensä hän jätti tunnit väliin ja karkasi pelaamaan avojaloin jalkapalloa ystäviensä kanssa. Köyhyys opetti kaverukset improvisoimaan. Kentät keksittiin milloin minnekin, pallo kehitettiin milloin mistäkin.

Siitä luovuudesta oli hyötyä, kun Eusebio joutui improvisoimaan rangaistusalueella kovaotteisten puolustajien keskellä.

”Hän saapui kentille juosten kuin olisi juossut pakoon poliisia tai kantapäitä purevaa kurjuutta. Ja niin hänestä tuli Euroopan mestari kaksikymmenvuotiaana, siksakkia juosten.
Vuoden 1966 MM-kisoissa hänen loikkansa jättivät kokonaisen jonon vastustajia maahan makaamaan. Hän teki maaleja mahdottomista kulmista ja sai siitä hyvästä loputtomia suosionosoituksia.”

Eusebion oli hyvä olla kentällä. Jaloissa oli kengät ja niiden alla siististi leikattu ruohikko. Katsomossa oli ihmisiä, jotka rakastivat häntä. Eusebio ei ottanut sitä koskaan itsestäänselvyytenä. Kun on kasvanut nobodyna ilman mitään, osaa arvostaa sitä mitä elämältä saa.

Eusebiolta riitti aina aikaa kohtaamisille. Häneltä löytyi kaikille hymy, halaus tai ystävällinen sana. Hän muisti muut silloinkin, kun oli huipulla. Siksi muut muistivat hänet silloinkin, kun hän lopetti pelaamisen.

Siksi muut muistavat häntä nytkin, kun hän on kuollut. Portugalin hallitus julisti maahan kolmen päivän suruajan hänen kunniakseen.

Kaikkein liikuttavimmat kuvat ovat peräisin Benfican Estadio da Luzilta. Eusebio pelasi seurassa käytännössä koko parhaan uransa, 15 vuotta. Kun Eusebio oli lopettanut, stadionin eteen pystytettiin hänen näköispatsaansa. Sunnuntaina patsaan ympäröi Benfican punaisten kaulaliinojen meri.

Benfica ei unohtanut Eusebioa, eikä hän unohtanut seuraansa. Maalitykin viimeinen toive täytettiin tänään, kun hän saapui arkussa jättämään jäähyväiset rakkaalle stadionilleen.

Eusebion elämä oli kaunis satutarina – ja tämä oli sen onnellinen loppu. Mosambikin Ninguém oli juossut avojaloin äärimmäisestä köyhyydestä loputtomaan rakkautteen.

”Suren Eusebion kuolemaa, hän oli veljeni.
Ottakoon Jumala hänet vastaan syli avoinna.”
-Pele-

Alun kursivoidut sitaatit ovat Eduardo Galeanon kirjasta Jalkapallo valossa ja varjossa.
Kaksi viimeistä kuvaa AFP.

Laukausten anatomia

Tarkat laukaukset pystyvät siihen, mihin pallonhallinta, erikoistilanteet ja kaksinkamppailujen voittaminen eivät yksinään yllä: ne korreloivat voittamisen kanssa.

Charles Hughes taisi tietää itsekin, että hänen faktoissaan oli tilastoharhaa.

Asiaa on turha kieltää – tilastoanalyysilla on ollut jo pitkään huono maine jalkapallossa. Tästä meidän on kiittäminen pitkälti kahta brittiläistä Charlesia: pitkän pallon taktiikan luojaa Charles Reepiä ja hänen seuraajaansa Charles Hughesia. Charles-kaksikko kuului jalkapalloanalysoinnin ensimmäiseen aaltoon ja käytännössä pilasi datan käytön maineen kuningaslajissa vuosikymmeniksi.

Hughesin ja Reepin perusajatus oli yksinkertainen. Koska heidän laskujensa mukaan valtaosa maaleista tehtiin korkeintaan kolmen syötön jälkeen, pallo piti saada maalipaikkaan mahdollisimman nopeasti.

(Myöhemmin esimerkiksi Jonathan Wilson on kumonnut nämä tulokset Inverting the Pyramid -kirjassaan. Wilson osoitti, että käytännössä Reepin numerot osoittivat pitkien syöttökuvioiden olevan tehokkaampia maalinteossa, sillä niistä syntyy useammin maaleja kuin pitkistä palloista. Jälkimmäisiä esiintyi analysoitavissa otteluissa vain huomattavasti enemmän, minkä seurauksena ne painottuivat maaleissakin.)

Hughes kirjasi oppinsa lopulta teokseen Voittamisen strategia. Kriitikoiden mukaan Hughesin opit kasvattivat pelaajasukupolven, jolta puuttuivat pelaamisen perustaidot ja edes auttava ymmärrys erilaisista taktiikoista.

Suomalaisittain oli huonoa tuuria, että englantilaisten lisäksi myös härmäläiset valmentajat nostivat Voittamisen strategian raamatukseen. Teos käännettiin suomeksi, ja sen alkupuheessa Palloliiton silloinen koulutuspäällikkö Pauli Miettinen ylistää kirjaa vuolaasti.

”Suomalainen jalkapalloilu kehittyy kohti kansainvälistä huipputasoa. Siihen tarvitaan voimakasta panostusta  ja kaikkien innokasta työtä. Uskon tämän kirjan annin olevan askel oikeaan suuntaan.”

Voittamisen strategia palasi mieleeni, kun luin KIHU:n ansiokasta teknistä raporttia Veikkausliigan viime kaudesta. Raportissa etsittiin tilastoista viisasten kiveä otteluiden voittamiseksi. Pallonhallinnasta, syötöistä, erikoistilanteista tai kaksinkamppailuista sitä ei löytynyt. Sen sijaan voittamisen kanssa korreloi parhaiten laukausmäärät.

Löydös on siitä mielenkiintoinen, että myös Hughes päätyi samaan lopputulokseen. Itse asiassa hänen koko ”voittava strategiansa” perustui laukauksiin. Toki Hughes kirjoitti lähes 200 sivun verran keskityksistä, tilan luomisesta, erikoistilanteissa puolustamisesta ja muusta – ja totesi sitten: ”Jos ehdottamamme strategiat otetaan käyttöön ja taktiset tavoitteet saavutetaan, voittamisen mahdollisuudet ovat erinomaiset – yli 85%.”

Komeita sanoja ja suuria lupauksia, mutta kun analyysia luki tarkemmin, selvisi ettei ollut hitonkaan väliä, ottiko strategiaa käyttöön vai ei. Voittoprosentti ja sitä kautta koko analyysi nojautui pelkästään yhteen tekijään: laukauksiin.

Hughes oli vakuuttunut siitä, että joukkue joka laukoo enemmän, voittaa todennäköisesti ottelun. Jos joukkue saa aikaan vähintään kymmenen laukausta kohti vastustajan maalia, sen pitäisi olla voittamaton Hughesin mukaan.

”Mahdollisuudet välttää tappio ovat vielä paremmat. Emme kirjanneet ainuttakaan sellaista ottelua, missä joukkue olisi hävinnyt ottelun ammuttuaan kymmenen laukausta maalia kohti.”

Tämän havainnon olisi pitänyt saada Hughesin hälytyskellot soimaan. Jos aineisto väittää, että jokin järkevä tapahtuma ei ole mahdollinen, siinä on jotain vikaa. Asetetaan kysymys näin: Onko mahdollista, että molemmat joukkueet ampuvat vähintään kymmenen kertaa toistensa maalia kohti? Varmasti on. Onko mahdollista, että molemmat joukkueet välttävät tällaisissa tilanteissa aina tappion (ja jopa voittavat yli 85 prosenttia näistä peleistä)? Ei ole.

Hughesin aineisto (109 ottelua alle 16-vuotiaiden maaotteluista aikuisten MM-finaaleihin) oli aivan liian suppea. Kaiken lisäksi hän oli pudonnut samaan kuoppaan kuin edeltäjänsä Reep vetämällä tuloksistaan väärät johtopäätökset.

Hughes järkeili, että koska huipputasollakin lähes puolet laukauksista menee maalin ohi, pelaajien ei pitäisi arkailla. Hän laittoi viestinsä käskymuotoon: ”Laukaise aina kun mahdollista.”
Jo pieni vilkaisu suppeaan aineistoon riitti kertomaan, että ero menestyvän Länsi-Saksan ja vähemmän menestyvän Englannin välillä ei ollut niinkään laukausten määrässä (14 vs. 13) vaan siinä, että Länsi-Saksa laukoi tarkemmin. Saksalaiset saivat otteluissaan aikaan puolet enemmän laukauksia maalia kohti kuin englantilaiset.

Ratkaisevaa ei ollutkaan se, että saksalaiset laukoivat enemmän vaan se, että he laukoivat vähemmän maalin ohi. He eivät laukoneet enemmän vaan tarkemmin.

Veikkausliigan tekninen raportti kertoo samaa tarinaa. Voittajien ja häviäjien välinen ero laukauksissa ei ole suuren suuri (14,5-12 eroa noin 20 prosenttia), mutta kun vertailuun otetaan maalia kohti suuntautuneiden laukausten määrä, erot ovat jo erittäin merkitseviä. Häviäjät laukoivat maalia kohti keskimäärin 3,7 kertaa, voittajat kuusi kertaa eli yli 60 prosenttia enemmän.

Kyse ei taaskaan ollut siitä, kumpi laukoo enemmän vaan kumpi laukoo tarkemmin. Vähemmän laukonut joukkue voitti 40 prosenttia peleistä. Jos vastustaja kuitenkin suuntasi laukauksensa tehokkaammin maalia kohti, voittoprosentti putosi 24:ään. Käytännössä se on vielä pienempi, sillä tasapeliin päättyneet ottelut ovat luokittelun ulkopuolella.

Nyt tullaan sen luvun äärelle, joka todistaa Hughesin jälleen olevan väärässä. Hughes käskee pelaajia laukomaan aina kuin mahdollista. Tällaisen ohjeen orjallinen noudattaminen johtaa väistämättä siihen, että joukkueen laukaukset menevät vastustajaa useammin harakoille. Se taas johtaa Veikkausliigan tilastojen perusteella siihen, että vastustaja välttää tappion 82 prosentissa otteluista.

Jos joukkue haluaa välttää tappion, sen ei todellakaan kannata laukoa miten vain mistä vain. Jos tilastoja lukee orjallisesti, ohilaukausten välttäminen vaikuttaisi runsasta laukomistakin paremmalta taktiikalta.

Olen sanonut aiemminkin, että numeroita voi pyörittää lähes miten tykkää. Tarvitaan vain pieni liikkumavara ja tilastotieteilijä pystyy tekemään numeroilla taikatemppuja. Jalkapallossa tasapelit antavat tuon liikkumavaran.

Numeropeli-kirjassaan Chris Andersson ja David Sally kertovat, että enemmän maalia kohti laukova joukkue voittaa huippusarjoissa maasta riippuen 50-58% peleistä. Luku kuulostaa pieneltä, mutta sen saa kasvamaan suuremmaksi, noin 80 prosenttiin, kun puhuu tappion välttämisestä. Samalla menetelmällä melkein minkä tahansa määreen saa kuulostamaan suurelta tai pieneltä.

Anderssonin ja Sallyn intresseissä oli esittää jalkapallo tuuripelinä, jossa ennakkosuosikki voittaa vain 55 prosenttia peleistä. (Jos heidän intressinsä olisi ollut toinen, he olisivat kertoneet, että jalkapallossa suosikki häviää harvemmin kuin useimmissa lajeissa.) Hughesin intresseissä oli taas saada strategiansa vaikuttamaan mahdollisimman voittavalta. Ei ollut sattumaa, että hän valitsi todistelunsa perusteeksi juuri laukaukset.

Vaikka Hughesin aineisto oli riittämätön ja siitä tehdyt johtopäätökset osittain vääriä, maalia kohti suuntautuneilla laukauksilla on selkeä yhteys voittamiseen. Tämä johtuu siitä, että maalit syntyvät niistä. Siksi laukaukset eivät ole muuttujina riippumattomia. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei ole ihme, että voittajilla on keskimäärin enemmän laukauksia maalia kohti. Voittaja tekee jalkapallo-ottelussa helposti moninkertaisen määrän maaleja häviäjään verrattuna. Lisäksi häviäjät jäävät huomattavan usein nollille.

Tämä johtaa siihen, että erot onnistumisprosenteissa (kuinka suuri osa laukauksista on tuottanut maalin) räjähtävät todella suuriksi. Viime kaudella Veikkausliigassa tuo ero oli yli kolminkertainen (17,6% vs. 5,3%). Kun voittajan ja häviäjän onnistumisprosentit laitetaan rinnakkain, ero kasvaa vielä suuremmaksi: Jommankumman voittoon päättyneissä viime kauden Veikkausliiga-otteluissa voittaja oli 97% tapauksista se, jonka laukaukset päätyivät tehokkaammin maaliin.

”Vastustaja käytti paikkansa, me emme” on monen valmentajan kliseinen selitys hävityn ottelun jälkeen. Hyvin usein se kuitenkin on totta. Tällä hetkellä Chelseassa työskentelevä huippuanalyytikko Mike Forde on todennut: ”Jos marsilainen laskeutuisi maahan ja vaatisi tietää mikä on voitonavain jalkapallo-ottelussa, ensimmäinen tekijä olisi paikkojen hyödyntämisprosentti – ja toiseksi tärkein muuttuja olisi laukausten torjuntaprosentti.”

Kun näitä muuttujia tarkastelee, huomaa että ne ovat käytännössä saman asian eri puolet: viimeistely ja torjuminen. Kun maalintekopeli riisutaan paljaimmilleen, lopputulos muistuttaa lapsuuden pihapeliä: yksi yritttää tehdä maalia ja toinen estää.

Symboliikasta olisi helppo vetää johtopäätös, että datan käyttäminen on jalkapallossa edelleen lapsenkengissä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Reep ja Hughes räiskivät vuosikymmeniä sitten kaukolaukauksia maalin ohi. Nyt numeroiden pyörittäjät saavat kutinsa jo maalia kohti.

Se on jo edistystä, vaikka varsinaista viisasten kiveä ei ole vielä löytynytkään.