Laukausten anatomia

Tarkat laukaukset pystyvät siihen, mihin pallonhallinta, erikoistilanteet ja kaksinkamppailujen voittaminen eivät yksinään yllä: ne korreloivat voittamisen kanssa.

WP_20131230_13_30_37_SmartShoot

Charles Hughes taisi tietää itsekin, että hänen faktoissaan oli tilastoharhaa.

Asiaa on turha kieltää – tilastoanalyysilla on ollut jo pitkään huono maine jalkapallossa. Tästä meidän on kiittäminen pitkälti kahta brittiläistä Charlesia: pitkän pallon taktiikan luojaa Charles Reepiä ja hänen seuraajaansa Charles Hughesia. Charles-kaksikko kuului jalkapalloanalysoinnin ensimmäiseen aaltoon ja käytännössä pilasi datan käytön maineen kuningaslajissa vuosikymmeniksi.

Hughesin ja Reepin perusajatus oli yksinkertainen. Koska heidän laskujensa mukaan valtaosa maaleista tehtiin korkeintaan kolmen syötön jälkeen, pallo piti saada maalipaikkaan mahdollisimman nopeasti.

(Myöhemmin esimerkiksi Jonathan Wilson on kumonnut nämä tulokset Inverting the Pyramid -kirjassaan. Wilson osoitti, että käytännössä Reepin numerot osoittivat pitkien syöttökuvioiden olevan tehokkaampia maalinteossa, sillä niistä syntyy useammin maaleja kuin pitkistä palloista. Jälkimmäisiä esiintyi analysoitavissa otteluissa vain huomattavasti enemmän, minkä seurauksena ne painottuivat maaleissakin.)

Hughes kirjasi oppinsa lopulta teokseen Voittamisen strategia. Kriitikoiden mukaan Hughesin opit kasvattivat pelaajasukupolven, jolta puuttuivat pelaamisen perustaidot ja edes auttava ymmärrys erilaisista taktiikoista.

Suomalaisittain oli huonoa tuuria, että englantilaisten lisäksi myös härmäläiset valmentajat nostivat Voittamisen strategian raamatukseen. Teos käännettiin suomeksi, ja sen alkupuheessa Palloliiton silloinen koulutuspäällikkö Pauli Miettinen ylistää kirjaa vuolaasti.

”Suomalainen jalkapalloilu kehittyy kohti kansainvälistä huipputasoa. Siihen tarvitaan voimakasta panostusta  ja kaikkien innokasta työtä. Uskon tämän kirjan annin olevan askel oikeaan suuntaan.”

Voittamisen strategia palasi mieleeni, kun luin KIHU:n ansiokasta teknistä raporttia Veikkausliigan viime kaudesta. Raportissa etsittiin tilastoista viisasten kiveä otteluiden voittamiseksi. Pallonhallinnasta, syötöistä, erikoistilanteista tai kaksinkamppailuista sitä ei löytynyt. Sen sijaan voittamisen kanssa korreloi parhaiten laukausmäärät.

Löydös on siitä mielenkiintoinen, että myös Hughes päätyi samaan lopputulokseen. Itse asiassa hänen koko ”voittava strategiansa” perustui laukauksiin. Toki Hughes kirjoitti lähes 200 sivun verran keskityksistä, tilan luomisesta, erikoistilanteissa puolustamisesta ja muusta – ja totesi sitten: ”Jos ehdottamamme strategiat otetaan käyttöön ja taktiset tavoitteet saavutetaan, voittamisen mahdollisuudet ovat erinomaiset – yli 85%.”

Komeita sanoja ja suuria lupauksia, mutta kun analyysia luki tarkemmin, selvisi ettei ollut hitonkaan väliä, ottiko strategiaa käyttöön vai ei. Voittoprosentti ja sitä kautta koko analyysi nojautui pelkästään yhteen tekijään: laukauksiin.

Hughes oli vakuuttunut siitä, että joukkue joka laukoo enemmän, voittaa todennäköisesti ottelun. Jos joukkue saa aikaan vähintään kymmenen laukausta kohti vastustajan maalia, sen pitäisi olla voittamaton Hughesin mukaan.

”Mahdollisuudet välttää tappio ovat vielä paremmat. Emme kirjanneet ainuttakaan sellaista ottelua, missä joukkue olisi hävinnyt ottelun ammuttuaan kymmenen laukausta maalia kohti.”

Tämän havainnon olisi pitänyt saada Hughesin hälytyskellot soimaan. Jos aineisto väittää, että jokin järkevä tapahtuma ei ole mahdollinen, siinä on jotain vikaa. Asetetaan kysymys näin: Onko mahdollista, että molemmat joukkueet ampuvat vähintään kymmenen kertaa toistensa maalia kohti? Varmasti on. Onko mahdollista, että molemmat joukkueet välttävät tällaisissa tilanteissa aina tappion (ja jopa voittavat yli 85 prosenttia näistä peleistä)? Ei ole.

Hughesin aineisto (109 ottelua alle 16-vuotiaiden maaotteluista aikuisten MM-finaaleihin) oli aivan liian suppea. Kaiken lisäksi hän oli pudonnut samaan kuoppaan kuin edeltäjänsä Reep vetämällä tuloksistaan väärät johtopäätökset.

Hughes järkeili, että koska huipputasollakin lähes puolet laukauksista menee maalin ohi, pelaajien ei pitäisi arkailla. Hän laittoi viestinsä käskymuotoon: ”Laukaise aina kun mahdollista.”
Jo pieni vilkaisu suppeaan aineistoon riitti kertomaan, että ero menestyvän Länsi-Saksan ja vähemmän menestyvän Englannin välillä ei ollut niinkään laukausten määrässä (14 vs. 13) vaan siinä, että Länsi-Saksa laukoi tarkemmin. Saksalaiset saivat otteluissaan aikaan puolet enemmän laukauksia maalia kohti kuin englantilaiset.

Ratkaisevaa ei ollutkaan se, että saksalaiset laukoivat enemmän vaan se, että he laukoivat vähemmän maalin ohi. He eivät laukoneet enemmän vaan tarkemmin.

Veikkausliigan tekninen raportti kertoo samaa tarinaa. Voittajien ja häviäjien välinen ero laukauksissa ei ole suuren suuri (14,5-12 eroa noin 20 prosenttia), mutta kun vertailuun otetaan maalia kohti suuntautuneiden laukausten määrä, erot ovat jo erittäin merkitseviä. Häviäjät laukoivat maalia kohti keskimäärin 3,7 kertaa, voittajat kuusi kertaa eli yli 60 prosenttia enemmän.

Kyse ei taaskaan ollut siitä, kumpi laukoo enemmän vaan kumpi laukoo tarkemmin. Vähemmän laukonut joukkue voitti 40 prosenttia peleistä. Jos vastustaja kuitenkin suuntasi laukauksensa tehokkaammin maalia kohti, voittoprosentti putosi 24:ään. Käytännössä se on vielä pienempi, sillä tasapeliin päättyneet ottelut ovat luokittelun ulkopuolella.

Nyt tullaan sen luvun äärelle, joka todistaa Hughesin jälleen olevan väärässä. Hughes käskee pelaajia laukomaan aina kuin mahdollista. Tällaisen ohjeen orjallinen noudattaminen johtaa väistämättä siihen, että joukkueen laukaukset menevät vastustajaa useammin harakoille. Se taas johtaa Veikkausliigan tilastojen perusteella siihen, että vastustaja välttää tappion 82 prosentissa otteluista.

Jos joukkue haluaa välttää tappion, sen ei todellakaan kannata laukoa miten vain mistä vain. Jos tilastoja lukee orjallisesti, ohilaukausten välttäminen vaikuttaisi runsasta laukomistakin paremmalta taktiikalta.

Olen sanonut aiemminkin, että numeroita voi pyörittää lähes miten tykkää. Tarvitaan vain pieni liikkumavara ja tilastotieteilijä pystyy tekemään numeroilla taikatemppuja. Jalkapallossa tasapelit antavat tuon liikkumavaran.

Numeropeli-kirjassaan Chris Andersson ja David Sally kertovat, että enemmän maalia kohti laukova joukkue voittaa huippusarjoissa maasta riippuen 50-58% peleistä. Luku kuulostaa pieneltä, mutta sen saa kasvamaan suuremmaksi, noin 80 prosenttiin, kun puhuu tappion välttämisestä. Samalla menetelmällä melkein minkä tahansa määreen saa kuulostamaan suurelta tai pieneltä.

Anderssonin ja Sallyn intresseissä oli esittää jalkapallo tuuripelinä, jossa ennakkosuosikki voittaa vain 55 prosenttia peleistä. (Jos heidän intressinsä olisi ollut toinen, he olisivat kertoneet, että jalkapallossa suosikki häviää harvemmin kuin useimmissa lajeissa.) Hughesin intresseissä oli taas saada strategiansa vaikuttamaan mahdollisimman voittavalta. Ei ollut sattumaa, että hän valitsi todistelunsa perusteeksi juuri laukaukset.

Vaikka Hughesin aineisto oli riittämätön ja siitä tehdyt johtopäätökset osittain vääriä, maalia kohti suuntautuneilla laukauksilla on selkeä yhteys voittamiseen. Tämä johtuu siitä, että maalit syntyvät niistä. Siksi laukaukset eivät ole muuttujina riippumattomia. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei ole ihme, että voittajilla on keskimäärin enemmän laukauksia maalia kohti. Voittaja tekee jalkapallo-ottelussa helposti moninkertaisen määrän maaleja häviäjään verrattuna. Lisäksi häviäjät jäävät huomattavan usein nollille.

Tämä johtaa siihen, että erot onnistumisprosenteissa (kuinka suuri osa laukauksista on tuottanut maalin) räjähtävät todella suuriksi. Viime kaudella Veikkausliigassa tuo ero oli yli kolminkertainen (17,6% vs. 5,3%). Kun voittajan ja häviäjän onnistumisprosentit laitetaan rinnakkain, ero kasvaa vielä suuremmaksi: Jommankumman voittoon päättyneissä viime kauden Veikkausliiga-otteluissa voittaja oli 97% tapauksista se, jonka laukaukset päätyivät tehokkaammin maaliin.

”Vastustaja käytti paikkansa, me emme” on monen valmentajan kliseinen selitys hävityn ottelun jälkeen. Hyvin usein se kuitenkin on totta. Tällä hetkellä Chelseassa työskentelevä huippuanalyytikko Mike Forde on todennut: ”Jos marsilainen laskeutuisi maahan ja vaatisi tietää mikä on voitonavain jalkapallo-ottelussa, ensimmäinen tekijä olisi paikkojen hyödyntämisprosentti – ja toiseksi tärkein muuttuja olisi laukausten torjuntaprosentti.”

Kun näitä muuttujia tarkastelee, huomaa että ne ovat käytännössä saman asian eri puolet: viimeistely ja torjuminen. Kun maalintekopeli riisutaan paljaimmilleen, lopputulos muistuttaa lapsuuden pihapeliä: yksi yritttää tehdä maalia ja toinen estää.

Symboliikasta olisi helppo vetää johtopäätös, että datan käyttäminen on jalkapallossa edelleen lapsenkengissä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Reep ja Hughes räiskivät vuosikymmeniä sitten kaukolaukauksia maalin ohi. Nyt numeroiden pyörittäjät saavat kutinsa jo maalia kohti.

Se on jo edistystä, vaikka varsinaista viisasten kiveä ei ole vielä löytynytkään.

Advertisement

Yksi ajatus artikkelista “Laukausten anatomia

  1. ”Jommankumman voittoon päättyneissä viime kauden Veikkausliiga-otteluissa voittaja oli 97% tapauksista se, jonka laukaukset päätyivät tehokkaammin maaliin.”

    Erittäin, siis erittäin mielenkiintoinen fakta. Osaatko sanoa löytyykö tämänkaltaista dataa myös isommista liigoista?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s