Sunnuntaina kuolleen Eusebion elämä oli kuin satua. Nyt jalkapallomaailma muistaa herrasmiestä, joka muisti huipulla ollessaankin kaikkia muita.
”Hänen kohtalonaan oli kiilottaa kenkiä, myydä pähkinöitä tai varastaa hajamielisiltä. Lapsena hän sai lempinimen, Ninguém, ei-kukaan. Leskiäidin poika pelasi jalkapalloa lukuisten veljiensä kanssa slummien hiekkakentillä aamusta iltaan.”
Elämä ei jakanut Eusébio da Silva Ferreiralle valttikortteja kouraan. Poika syntyi äärimmäisen köyhyyden keskelle. Isä, angolalainen rautatietyöntekijä, kuoli jäykkäkouristukseen, kun Eusebio oli kahdeksan. Äiti jäi yksin pitämään huolta lukuisista lapsista.
Eusebio kävi koulussa vain toisinaan. Yleensä hän jätti tunnit väliin ja karkasi pelaamaan avojaloin jalkapalloa ystäviensä kanssa. Köyhyys opetti kaverukset improvisoimaan. Kentät keksittiin milloin minnekin, pallo kehitettiin milloin mistäkin.
Siitä luovuudesta oli hyötyä, kun Eusebio joutui improvisoimaan rangaistusalueella kovaotteisten puolustajien keskellä.
”Hän saapui kentille juosten kuin olisi juossut pakoon poliisia tai kantapäitä purevaa kurjuutta. Ja niin hänestä tuli Euroopan mestari kaksikymmenvuotiaana, siksakkia juosten.
Vuoden 1966 MM-kisoissa hänen loikkansa jättivät kokonaisen jonon vastustajia maahan makaamaan. Hän teki maaleja mahdottomista kulmista ja sai siitä hyvästä loputtomia suosionosoituksia.”
Eusebion oli hyvä olla kentällä. Jaloissa oli kengät ja niiden alla siististi leikattu ruohikko. Katsomossa oli ihmisiä, jotka rakastivat häntä. Eusebio ei ottanut sitä koskaan itsestäänselvyytenä. Kun on kasvanut nobodyna ilman mitään, osaa arvostaa sitä mitä elämältä saa.
Eusebiolta riitti aina aikaa kohtaamisille. Häneltä löytyi kaikille hymy, halaus tai ystävällinen sana. Hän muisti muut silloinkin, kun oli huipulla. Siksi muut muistivat hänet silloinkin, kun hän lopetti pelaamisen.
Siksi muut muistavat häntä nytkin, kun hän on kuollut. Portugalin hallitus julisti maahan kolmen päivän suruajan hänen kunniakseen.
Kaikkein liikuttavimmat kuvat ovat peräisin Benfican Estadio da Luzilta. Eusebio pelasi seurassa käytännössä koko parhaan uransa, 15 vuotta. Kun Eusebio oli lopettanut, stadionin eteen pystytettiin hänen näköispatsaansa. Sunnuntaina patsaan ympäröi Benfican punaisten kaulaliinojen meri.
Benfica ei unohtanut Eusebioa, eikä hän unohtanut seuraansa. Maalitykin viimeinen toive täytettiin tänään, kun hän saapui arkussa jättämään jäähyväiset rakkaalle stadionilleen.
Eusebion elämä oli kaunis satutarina – ja tämä oli sen onnellinen loppu. Mosambikin Ninguém oli juossut avojaloin äärimmäisestä köyhyydestä loputtomaan rakkautteen.
”Suren Eusebion kuolemaa, hän oli veljeni.
Ottakoon Jumala hänet vastaan syli avoinna.”
-Pele-
Alun kursivoidut sitaatit ovat Eduardo Galeanon kirjasta Jalkapallo valossa ja varjossa.
Kaksi viimeistä kuvaa AFP.
Toinen jakso 