Välähdys sokealta puolelta

Nuorten Leijonien saama mediahuomio on välähdys sieltä, minne urheilujournalismi liian harvoin katsoo – ainakaan tarkasti.

Näinkin nuorten urheilua ja liikuntaa voi lähestyä: Yksi viime vuoden tärkeimmistä urheilujutuista Urheilusanomissa käsitteli syitä nuorten liikkumattomuuteen.

Vuosi ei ole vielä vanhentunut täyttä viikkoakaan, mutta sen katsotuin urheilutapahtuma on jo nähty. Eilinen nuorten jääkiekon MM-finaali keräsi parhaimmillaan vastaanottimien ääreen lähes 2,4 miljoonaa suomalaista. Sitä lukemaa ei tänä vuonna tv-urheilussa ylitetä, voi olla, ettei ensi vuonnakaan.

Eikä kyse ole vain tv:stä. Lehdet ja verkkosivut ovat tällä hetkellä täynnä jääkiekkoa (tällä sivustolla keskitytään tässä jutussa enemmän journalismiin, odottakaa vain). Se ei ole Suomessa poikkeuksellista. Se, että juttujen päähenkilöt ovat alle 20-vuotiaita, sen sijaan on.

Suomalaisella urheilujournalismilla on edelleen sokeita pisteitä. Yksi niistä on nuorten urheilu ja liikunta. Suuri osa urheilulajien harrastajista on lapsia ja nuoria. Liikuntaharrastusten kustannukset, vaikutukset ja valmennuksen taso kiinnostavat myös lasten vanhempia. Silti luvattoman suuri osa lasten liikuntajutuista on tasoa ”Ville voitti hippohiihdoista lusikan ja mehu oli hyvää”.

Monessa toimituksessa elää edelleen sitkeä harhaluulo siitä, ettei nuorten urheilu kiinnosta lukijoita. Nuorten MM-turnaus todisti luulon jälleen vääräksi.

Kiinnostuksen resepti on yksinkertainen: panos ja menestys kentällä tuovat jännitystä ja elämyksiä katsojille. Kun panokset ovat riittävän suuret, urheilijoiden ikä, sukupuoli tai tulotaso ovat sivuseikkoja.

Joku voisi väittää, että tässä tapauksessa oli kyse ennen kaikkea lajista. Siitä, että kyseessä oli jo valmiiksi seuratun joukkuelajin kotikisat, ei varmasti ollut haittaa. Katsojapohja oli olemassa valmiiksi, samoin kiinnostus ja joukkueen pelaajamäärän myötä paikallisia kiinnikkeitä riitti moneen suuntaan.

Turnausmuoto pudotuspeleineen on puolestaan omiaan luomaan jännitystä ja menestystarinaa. Kun alkulohkot on tahkottu, panokset ovat koko ajan tapissaan. Se kiinnostaa.

Silti on turha väittää, että kyse olisi vain lajista. Kun menestys on riittävän suurta, suomalainen innostuu vaikka curlingista, 50 kilometrin kävelystä, purjelautailusta tai trap-ammunnasta.

Kylmä tosiasia kuitenkin on, että useimmissa tapauksissa menestystarinat pitää kantaa urheilutoimituksien eteen kultamitalitarjottimella. Varsinkin kun kyse on nuorista, me urheilutoimittajat emme ole hirveän eteviä löytämään kunnon kulmaa juttuun.

Olen kertonut seuraavan tarinan ennenkin, mutta se on niin valitettavan osuva, että kerron sen nytkin:
Ehdotin kesällä 2013, että voisin tehdä Savon Sanomiin jutun KuPSin junnuista, jotka olivat voittaneet lähes 20 SM-sarjaottelua putkeen. Kyse ei olisi ollut hehkutuksesta vaan olisin selvittänyt, mitä joukkueessa on tehty oikein ja annetaanko sillä tekemisellä nuorille eväitä myös aikuisten sarjoissa pärjäämiseen.

Aihe oli sekä paikallinen että ilmiönä yleisemmin kiinnostava. Juttu ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt, koska urheilutoimituksen esimies torppasi idean suoralta kädeltä.

”Ei me sellaista juttua voida tehdä. Pesäpalloihmiset suuttuvat.”

Tarina on ajankohtainen siksi, että urheilutoimituksissa ei välttämättä osata ottaa nuorten menestyksestä ja kiinnostuksesta onkeen nytkään.

Urheilu noudattaa kiinnostuksen suhteen tiettyä kaavaa. Kun kyse on kansallisesta kiinnostuksesta, se syntyy helpoiten kansainvälisen kilpailun kautta. Ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita Suomen menestyksestä on paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka ovat syvästi kiinnostuneita mistään urhelulajista. MM- ja EM-kisoissa katsojapotentiaali on suuri, koska siellä joukkueen nimi on Suomi.

Paikallisella tasolla, kun kyse on maakunnasta tai kaupungista, yhdistäväksi tekijäksi riittää jo kansallinen kilpailu. Tämä tiedetään maakuntalehdissä, kun kyse on SM-liigasta tai Veikkausliigasta. Jostain syystä ymmärrys katoaa monessa toimituksessa heti, kun urheilijoiden ikä laskee tietyn rajan alle.

A- ja B-junioreissa on vuosittain lukuisia menestystarinoita, jotka jäävät maakuntalehdiltä kertomatta. Kun näihin tarinoihin on tartuttu, tulokset ovat olleet huikeita. Jäähallit ovat täyttyneet SM-finaaleissa, Forssassa salibandyn junnufinaalaleihin on saatu lähes tuhat katsojaa. Kun yhteisöt on saatu liikkeelle, tuloksena on syntynyt unohtumattomia tapahtumia. Monelle nuorelle kyse on voinut olla koko uran kohokohdasta.

Toki nuorisourheilujournalismissa on vaaransa. Jos sitä tekee laiskasti, perinteisenä tulos- ja sankarijournalismina, lopputulos näyttää helposti naurettavalta. Silloin harvoin kun junioriurheilu nousee otsikoihin, mopo lähtee herkästi keulimaan. Kuten Urheilulehden Janne Eerikäinen osuvasti totesi, nuorten menestyessä mittasuhteet katoavat nopeasti.

Ehkä siksi juttuja nuorista karsastetaankin toimituksissa. Kun jutun päähenkilöä ei voi sujauttaa kritiikittömästi elämää suuremmaksi sankariksi, asiat täytyy skaaloittaa ja liittää suurempaan kuvaan. Se ei silti saa olla syy jättää juttua tekemättä. Itse asiassa samaa suhteuttamista pitäisi tehdä vaikka (ja erityisesti) silloin, kun kohde on aikuinen arvokisavoittaja.

Nuorten Leijonien saama mediahuomio on välähdys sieltä,  minne urheilujournalismi harvoin katsoo – ainakaan tarkasti. Kenties juuri siksi se paljastaa niin paljon myös urheilujournalismin yleisistä heikkouksista.

Advertisement