Argentiinan olisi pitänyt saada MM-finaalissa rangaistuspotku, kun Manuel Neuer teloi Gonzalo Higuainin. Miksi pilkku jäi viheltämättä – ja miksi se ehkä kohta vihelletään?
Gonzalo Higuain lähtee liikkeelle samaan aikaan pystysyötön kanssa. Syöttö on hyvä. Se kiertää Higuainin eteen juoksulinjalle.
Argentiinalaishyökkääjä saa muutaman askeleen etumatkan puolustajiin. Hän antaa pallon pompata edessään, jatkaa sen perässä rangaistusalueelle ja valmistautuu haltuunottoon.
Se mitä seuraavaksi tapahtuu olisi ansainnut 1960-luvun Batman-sarjassa vähintään keltaisen Kaboom-merkin. Pallon sijaan Higuain saa, kirjaimellisesti, niskaansa saksalaisvahti Manuel Neuerin. Osuma ei ole pehmeä. Neuer on nostanut polvensa suoraksi. Polvi osuu Higuainia niskaan.
Törmäys on järjettömän kova ja sen kaikki voima tulee Neurista. Higuain ei ehtinyt edes hypätä, hän ei todennäköisesti edes nähnyt Neueria. Hän ei osannut törmäystä aivan rangaistusalueen laitamilla. Harva maalivahti lähtee hakemaan täältä palloja.
Erotuomari Nicola Rizzoli viheltää pilliinsä – ja antaa tilanteesta vapaapotkun Saksalle.
Myöhemmin hän myöntää tuominneensa tilanteen väärin. Mutta mikä olisi ollut oikea tuomio?
Arvostettu tuomariblogiThe Third Team antoi tänään kysymykseen vastauksen. Blogin asiantuntijoiden mukaan Argentiinan olisi kuulunut saada tilanteesta rangaistuspotku ja Neuerin punainen kortti:
”Maalivahti hyppää syöttöä katkaistessaan hyökkääjän päälle. Kun ottaa huomioon nostetun polven, osumakohdan (niska) ja maalivahdin aiheuttaman törmäyksen tapahtumanopeudun, hän selvästi vaarantaa vastustajansa turvallisuuden ja käyttää kohtuutonta voimaa.
Tärkeää osaa kohtuuttoman voiman määrittelyssä näyttelee Neuerin polvi. Hän on nostanut sen ylös ja vielä sellaiseen kulmaan, että se voi herkästi aiheuttaa vakavan vamman – varsinkin kun vauhtia on paljon ja osuma kohdistuu niskan alueelle”, blogin pitäjät perustelevat ja lisäävät, että Sillä, että maalivahti onnistui nyrkkeilemään pallon pois, ei ole tässä tapauksessa merkitystä. Se ei oikeuta häntä käyttämään vastustajan terveyden vaarantavaa kohtuuttoman kovaa pelitapaa.
Higuain selviää törmäyksestä kuin ihmeen kaupalla ilman vakavampia vammoja. Hän on kuitenkin tuskissaan ja raivoissaan, eikä voi ymmärtää, miten tilanteesta voitiin tuomita vapaapotku häntä vastaan.
Joukkuetoveri Sergio Agüero on samaa mieltä ja käy kertomassa sen Rizzolille.
Jokin kuvassa ei silti täsmää. Kun ottaa huomioon, että Argentiinalta on juuri viety rangaistuspotku MM-finaalissa, protestoinnit ovat käsittämättömän kesyjä. Se johtuu siitä, että argentiinalaiset eivät tiedä, että heiltä on viety rankkari. (Ehkä Higuainia lukuun ottamatta) He protestoivat menetettyä rajaheittoa.
He eivät ole tietämättömyytensä kanssa yksin. The Third Teamin lukijat ovat yleensä hyvin perillä sääntöasioista. Kun heiltä kysyttiin finaalin jälkeen kantaa tapaukseen, 59 prosenttia vastaajista olisi jatkanut peliä rajaheitolla.
Mistä oikein on kyse?
MM-finaalin aikana sosiaalisessa mediassa syntyi tilanteen suhteen kaksi ääripäätä. Ensimmäinen vertasi Neuerin vastaantuloa siihen, kun Harald Schumacher teloi Patrick Battistonia 1982 MM-välierässä niin, että hampaat lentelivät suusta. Toinen taas oli sitä mieltä, että kyse on maalivahdin ikiaikaisesta itsesuojeluoikeudesta eikä veskarin polvihyppy voi olla virhe missään tilanteessa.
Edellinen ryhmä kysyi, mitä tapahtuisi jos kenttäpelaaja hyppäisi polvi edellä toista päähän. Jälkimmäinen muistutti, ettei kenttäpelaajien tarvitse, kun he voivat käyttää käsiään. Tavalliseen tapaan suhteellinen totuus löytyi ääripäiden välistä – tai jopa niiden yhdistämisestä.
Maalivahtien polvihyppyjen luonnollisin vastine on pelaajien kyynärpäiden käyttö pääpallotilanteissa. Vielä parikymmentä vuotta sitten (ja vähän myöhemminkin ainakin Briteissä) pääpalloihin hyppääminen kyynärpäät ylhäällä oli ”luonnollinen pelitapa”. Muita argumentteja olivat muun muassa: kädet nousevat hypätessä, kaikki tekevät sitä ja näin on tehty aina. Sitten tajuttiin, ettei se ole luonnollista, terveellistä eikä likimainkaan sääntöjen mukaista.
Nykyään ymmärretään jo, ettei ilmataistelun voittamisella ole mitään virkaa, jos pelaaja huitaisee sen aikana vastustajaa kyynärpäällä päin näköä.
Vanhaan hyvään aikaan kyynärpäiden käyttö, aivotärähdykset ja päähaavat olivat olennainen osa brittifutista.
Neurerin polvihypylle annettiin paljon kyynärpäiden käytöstä tuttuja perusteluja: Polvet nousevat hypätessä, kaikki tekevät sitä, maalivahtien pitää suojella itseään ja näin on tehty aina. Todellisuudessa ihminen ei eteenpäin hypätessään suorista polvea aseeksi. Se on opeteltu tapa – tai tarkalleen ottaen valmennettu.
Tässä vaiheessa on tarpeen tarkentaa, millaisista polvihypyistä on puhe. Nyt puhutaan kovan vauhdin tilanteista, joissa maalivahti hyppää eteenpäin ja ylös nostettu polvi huitelee pelaajien yläkropan tai pään hujakoilla. Jos maalivahti hyppää suoraan ylöspäin vangitakseen kulmapotkun, tilanne ei ole lainkaan yhtä vaarallinen tai tuomittava.
Neuerin kaltaiset, vauhdilla eteenpäin tehdyt polvihypyt ovat sen sijaan vaarallisia muinaisjäänteitä. Ne ovat maalivahtien vastine käsien ja kyynärpäiden käytölle. Liioiteltua itsesuojelua jota käytetään myös vastustajien pelotteluun. Kunnon osuman jälkeen vastustaja ei välttämättä tule edes yrittämään seuraavaa ilmapalloa. Topparit tekivät aikoinaan samaa käsillään. Sitten ne kitkettiin pois.
Miksei polvihyppyjä ole kitketty? Suurin syy tähän on se, että maalivahdin rikkeistä pitäisi lähes aina viheltää rangaistuspotku – ja pilkku on luultavasti urheilumaailman suurin yksittäinen tuomaripäätös. Siksi kynnys sen viheltämiseen on äärettömän suuri.
Jos lähihistoria on jotain opettanut, niin sen, että kansainvälisillä linjauksilla saadaan suuria aikaan. Alle neljännesvuosisata sitten pelaajat saivat käyttää kyynärpäitään ja rapata hyökkääjää surutta takaapäin ilman pelkoa ulosajosta. Puolustajat saivat hoitaa läpisyöttötilanteet astumalla askeleen eteenpäin ja nostamalla kätensä pystyyn. Maalivahdit saivat ottaa taaksepäin syötöt käsiinsä. Nuo kaikki olivat ”ikiaikaisia” oikeuksia, mutta nyt ne on siivottu pois – ja pelistä on tullut parempi.
Polvihyppyjen suhteen tarvitaan yksi selkeä linjaus ja sitä seurannut pilkku- ja korttikampanja. Evoluutio hoitaa loput. Muutos ei ole helppo, mutta se on tarpeellinen. MM-finaalissa oli nähty yksi aivotärähdys, Neuerin vastaantulo olisi voinut aiheuttaa toisen ”lievän” aivovaurion.
Remontti tapahtuu viimeistään, kun Fifa alkaa ottaa aivotärähdykset tosissaan. Silloin polvihyppyjen lisäksi karsittavien rikkeiden listalle pitäisi nostaa tilanteet, joissa palloa hallinnut pelaaja saa puskun jälkeen vastustajalta potkun päähänsä. Näitä tilanteita jäi MM-kisoissakin viheltämättä, koska erotuomarit eivät uskaltaneet viedä palloa pilkulle.
He tarvitsevat kuitenkin vain pienen virallisen rohkaisun. Maalivahtivalmentajana alkaisin jo miettiä vaihtoehtoa polvihypyille.
Kun Espanjan putoaminen oli sinetöitynyt, ajatukseni palasivat 20 vuoden taakse. Silloin näin ensimmäisen kerran, miltä hallitsevan mestarin murskautuminen näyttää. Bulgaria oli juuri pudottanut Saksan MM-kisoista. Klinsmann, Brehme, Völler, Matthäus ja kumppanit vaeltelivat eksyneen ja vanhentuneen näköisinä Giants Stadiumin nurmella.
”Aika ajoi kultamiehistön ohi” taisi olla MM-kisakirjan otsikko. Se oli osuva. Saksan suoritusta pidettiin täytenä katastrofina. Tuskin kukaan olisi tuolloin uskonut, että seuraavan 20 vuoden ajan hallitsevat eurooppalaiset maailmanmestarit pärjäisivät MM-kisoissa vielä huonommin.
Niin kuitenkin kävi. Ranska romahti alkulohkoon 2002, ja Italialle kävi samoin kahdeksan vuotta myöhemmin. Ja Espanjalle nyt.
Tilanne ei muutu hirveästi, vaikka vertailuun otettaisiin mukaan vielä aikaisempia maailmanmestareita. 1930-luvun jälkeen hallitsevat eurooppalaismestarit ovat voittaneet MM-kisoissa tasan kaksi pudotuspeliottelua (Länsi-Saksa 1958 ja Saksa 1994).
Tilastot eivät muutu juurikaan vaikka mukaan otettaisiin EM-kisat. Niiden 52-vuotisessa historiassa hallitsevat mestarit ovat voittaneet yhteensä viisi pudotuspeliottelua. Noista voitoista kolme otti Espanja kaksi vuotta sitten.
Historian valossa Espanjan näiden kisojen romahdusta yllättävämpää oli se, että maa pystyi menestyksekkäästi puolustamaan Euroopan mestaruuttaan.
Suuret joukkueet kasvavat yhdessä, kukoistavat yhdessä ja lopulta kuolevat yhdessä. Espanja ei ollut tässä poikkeus, vaikka kaksi vuotta sitten siltä vaikuttikin.
Lohdullista Espanjan kannalta on se, mitä Saksalle tapahtui 20 vuotta sitten: Joukkue uudistui ja voitti Euroopan mestaruuden 1996. Italia nousi kahdessa vuodessa niin ikään EM-finalistiksi. Ranskakin pelasi MM-finaalissa jo 2006.
Marca otsikoi etusivullaan näyttävästi ”The End”. Jotain oli selvästi loppunut mutta mitä? Espanjan romahdus, niin raju kuin se olikin, ei tarkoittanut kokonaisen maan tai pelitavan loppua. Se oli yhden pelaajasukupolven luonnollinen kuolema – joskin ruma sellainen.
Brittitoimittaja Rory Smith totesi Twitterissä osuvasti: ”Se mitä olemme todistaneet viimeisen kahden vuoden aikana, ei ole tietyn pelityylin loppu. Sen sijaan olemme nähneet, kuinka tietyltä pelaajaryhmältä on loppunut kyvyt toteuttaa tuota tyyliä hyvin.”
Brasilialaistähti Neymarista voi tulla kesällä maailmanmestari ja maalikuningas. Tällä hetkellä hän kuitenkin on seurajoukkueensa Barcelonan pelillisen epäonnistumisen kasvot.
Yleisöstä näkee ja kuulee, kun se on menettänyt luottamuksensa pelaajaan. Ensin taputetaan vähän vaimeammin pelaajaesittelyissä. Ottelun aikana yritetään ensin tsempata, mutta kun epäonnistumiset seuraavat toisiaan, kannustavat suosionosoitukset vaihtuvat syvään kollektiiviseen huokaukseen.
Neymar oli ohittanut tämän rajan jo hyvän aikaa sitten. Hän yritti voittaa yleisöä puolelleen näyttävillä harhautuksilla, mutta barcelonalaiset olivat nähneet nämä temput aiemminkin. Vain maalit saisivat heidät muuttamaan mieltään – eikä niitä ollut tulossa.
Brasilialaistähdellä oli menossa pitkä kuiva kausi. Hän oli saanut alkuvuoden aikana aikaiseksi vain yhden maalin (ja yhden syötön). Nyt elettiin jo maaliskuuta. Kotiyleisön kärsivällisyys oli loppunut jo kauan sitten.
La Ligan häntäpään joukkueisiin kuuluva Almeria olisi normaalisti niitä joukkueita, joita vastaan selkäapinat ravistellaan pois. Barcelona ei kuitenkaan ollut normaalitilassa. Se oli hukannut hyvän alkunsa, päästänyt vierasjoukkueen mukaan peliin ja unohtanut pelisuunnitelmansa tauolla koppiin.
Tilanne vaikutti erikoiselta. Peli oli 2–1, mutta vierasjoukkue hallitsi kenttätapahtumia. Kotiyleisö vastasi näkemäänsä aloittamalla kovaäänisen vihellyskonsertin. Kuorovislausta jatkui parin minuutin ajan.
Neymar ei ollut vielä päässyt siihen pisteeseen, että vihellyskonsertti olisi kohdistunut häneen. Hän lähestyi sitä kuitenkin hyvää vauhtia. Vieressäni istunut Barcelonan kannattaja tuntui saavan hermoromahduksen joka kerta, kun brasilialainen pääsi maalipaikkaan – tai tarkalleen ottaen silloin, kun tähtipelaaja hukkasi paikan, mutta Almeriaa(kin) vastaan ne olivat yksi ja sama asia.
Kun Neymar hukkasi pelin kolmannen avopaikkansa laukomalla pallon metritolkulla maalin ohi, puolet katsojista pomppasi yhtaikaa spontaanisti pystyyn päitään pidellen. Brasilialaisen tehottomuus oli kasvanut barcalaisella mittapuulla käsittättömiin sfääreihin.
Hyökkääjälle olisi todennäköisesti löytynyt paremmin ymmärrystä, jos hän olisi ollut oma kasvatti tai halpa hätähankinta. Neymar ei ollut kumpaakaan. Hän oli FC Barcelonan profiilihankinta – ja vielä erityisen kallis sellainen. Alkuperäisen ilmoituksen mukaan Barcelona oli maksanut Neymarista 57 miljoonaa euroa. Summa oli kuitekin alusta asti sekä kiistanalainen että äärimmäisen hämärä.
Kun espanjalainen tuomioistuin alkoi tutkia Neymarin siirtoa, selvisi, että Barcelona oli maksanut Neymarista lähes 90 miljoonaa euroa. Alkuperäisestä siirtosummasta vain 17 miljoonaa oli mennyt brasilialaisen seuralle Santosille. Loput 40 miljoonaa oli siirretty Neymarin isän tilille. Siirtokuvion epäselvyydet maksoivat Sandro Rosellille hänen asemansa Barcelonan puheenjohtajana. Rosell erosi tehtävästään tammikuun lopulla siirtokohun ollessa pahimmillaan.
Barca oli sekaisin sekä kentällä että sen ulkopuolella, ja Neymar oli vähintäänkin osasyyllinen molempiin. Hän olisi tarvinnut maaleja osoittaakseen olevansa Barcan maksamien miljoonien arvoinen. Kun niitä ei tullut, hänestä oli kovaa vauhtia tulossa Nou Campin silmätikku, joka näytti ajautuvan koko ajan enemmän pelin ulkopuolelle yrittämään omia kikkojaan.
Almeriaa vastaan hänet – ja koko Barcan – pelasti kaksi viime hetken maalia. Ensimmäisestä vastasi joukkueen ikitaisteleva toppari Carles Puyol, jälkimmäisen teki kapteeni Xavi. Kun erotuomari vihelsi ottelun päättyneeksi, tulostaulun 4–1-lukemat olivat ainut paikka, jossa FC Barcelona näytti vakuuttavalta.
Kello oli yksitoista sunnuntai-iltana. Tuleva viikko näyttäisi, ettei Neymar ole niin huono pelaaja kuin Almeriaa vastaan vaikuttaisi – vaan sekä vielä huonompi että paljon parempi.
Ottelua seuraavana päivänä FC Barcelona pelaajat lähtivät maajoukkuevelvollisuuksiin eri puolille maailmaa. Neymar suuntasi Johannesburgiin, jossa Brasilia kohtaisi Etelä-Afrikan.
Peli ei ollut erityisen merkittävä. Alusta asti oli selvää, että Brasilia oli kotijoukkueelle liian kova vastus. Kyse ei ollut siitä voittaisiko Brasilia vai ei, vaan kuinka monella maalilla. Oikea vastaus oli lopulta viisi. Neymar teki maaleista kolme.
Hattutemppua merkittävämpää oli kuitenkin se, mitä tapahtui pelin jälkeen, kun noin 6-vuotias eteläafrikkalaispoika ryntäsi kentälle.
Neymar kävi pelastamassa pojan vihaisten järjestysmiesten kynsistä ja vei hänet maskottina pelikavereidensa luokse. Ennen kuin poika ehti ymmärtää, mitä oli tapahtumassa, Brasilian maajoukkue heitteli häntä ylös ja alas. Poika nautti olostaan – ja Neymar näytti olevan vähintään yhtä onnellinen. Ero Barcelonassa varjojen mailla vaeltaneeseen tuhlaajapoikaan oli valtava.
Kaiken keittiöpsykologian mukaan Brasilian Neymarin ja Barcelonan Neymarin välisen kuilun olisi pitänyt alkaa kaventua Etelä-Afrikan-reissun jälkeen. Hyökkääjä oli saanut vyölleen onnistumisia, tehnyt hattutempun ja selvästi löytänyt kadoksissa olleen peli-ilonsa.
Toisin kuitenkin kävi. Lauantain Valladolid-ottelussa Barcelona oli surkea ja Neymar vielä huonompi. Kotijoukkue otti katalonialaisista täysin ansaitun 1–0-shokkivoiton, ja Neymar oli kentän huonoin pelaaja. Hänen näkyvin suorituksensa oli joukkueen parhaan paikan hukkaaminen.
Marca antoi Neymarille arvosanan 3 (10:stä). Mundo Deportivo kuvasi brasilialaisen esitystä sanalla ”nulo”, joka vastaa suomessa hyödyttömästä henkilöstä käytettävää haukkumanimeä ”nolla”.
Sankari oli palannut jälleen tuhlariksi. Se oli luonnollista, sillä Neymarin esitysten tasoerot Brasilian ja Barcelonan välillä eivät ole henkimaailman asioita. Kyse on hyvin pitkälti pelillisistä tekijöistä.
Mundo Deportivon pilapiirtäjän tiivistys Barcelona-kannattajien tuntemuksista.
Barcelonan pelisysteemi on yksi jalkapallomaailman vaativimmista. Barcassa puhutaan paljon automatismoista – tavoista jotka ovat juurtuneet pelaajiin niin syvälle, että niistä on tullut heidän toinen luontonsa.
Nämä tavat eivät tietenkään kasva pelaajaan itsestään. Yleensä ne iskostetaan pelaajiin juniorivuosina Barcelonan La Masiassa. Jos pelaaja ei ole Barcelonan ”omaa tuotantoa”, kasvatustyö on hankalampaa. Jos pelaaja ei ole aiemmin pelannut Espanjassa, se on jo hyvin vaikeaa. Ja mikäli automaatiot jäävät sisäistämättä, pelaaja pääse kunnolla sisään Barcelonan pelijärjestelmään. Lopputulos on kuin hän osallistuisi peliin aidan takaa.
Kaikki Neymarin otteissa Almeria- ja Valladolid-peleissä kieli siitä, että hän oli Barcelonan pelijärjestelmän ulkopuolella. Hänen pelistään puuttui kaikki automatiikka ja vaivattomuus. Koska hän ei ollut systeemin sisällä, hän joutui jatkuvasti miettimään, mitä tekisi. Usein ratkaisut eivät olleet oikeita. Hän ajautui kauas kanssapelaajistaan ja hidasti peliä yrittämällä harhauttaa liian monta vastustajaa. Tämän kaiken seurauksena hän menetti jatkuvasti palloja.
Brasilian maajoukkueessa Neymar ei oikeastaan voinut jäädä järjestelmän ulkopuolelle, koska systeemi oli rakennettu häntä varten. Brasilia on ollut parhaimmillaan silloin, kun joukkue on ollut niin hyvin organisoitu, että se on voinut antaa muutamalle pelaajalle vapauden toteuttaa itseään hyökkäyspäässä. 2002 nämä pelaajat olivat Ronaldinho, Rivaldo ja Ronaldo. Nyt ne ovat Neymar, Hulk ja Fred tai Jo riippuen siitä, kumpi pelaa keskushyökkääjänä.
Tuo systeemi voi tehdä Brasiliasta kesällä maailmanmestarin ja Neymarista MM-kisojen maalikuninkaan, mutta Barcelonassa se ei häntä auta. Siellä järjestelmä ei ole häntä varten vaan hän järjestelmää varten. Niin pitkään kuin Neymar ei sisäistä tätä perusteellisesti, seuran omasta kasvatista Pedrosta on Barcalle enemmän hyötyä kuin Neymarista – eikä hänen isälleen ole tarvinnut maksaa kymmeniä miljoonia pojan saamiseksi seuraan.
Neymarin tämän kauden kohtalo tuo mieleen toisen Barcelonassa (hintaansa ja maineeseensa nähden) epäonnistuneen supertähden, Zlatan Ibrahimovicin. Barca oli Ibrahimovicille yksi suurista unelmista, mutta Katalonian keikasta tuli lopulta yksi ruotsalaistähden uran suurimmista painajaisista.
Barcelonassa asuva ja Barcasta kirjan tehnyt toimittaja Graham Hunter kertoi haastatelleensa Ibrahimovicia, kun tämä saapui Barcelonaan. Ruotsalainen oli tuolloin täynnä intoa. Hän vakuutti olevansa valmis paiskimaan hommia sopeutumisen eteen. ”Tiedän, että täällä ei ole helppo menestyä. Tänne täytyy sopeutua erittäin hyvin ja opetella pelisysteemi. Moni suuri pelaaja on tullut tänne, mutta kaikki eivät ole ymmärtäneet mitä täällä vaaditaan”, Ibrahimovic sanoi.
Vuotta myöhemmin Zlatanista oli tullut yksi noista epäonnistuneista pelaajista. ”Zlatanilla on taitoa, loistavat maalitilastot, voittajan mentaliteetti ja täydellinen fysiikka nykyfutikseen. – – Hän ei kuitenkaan koskaan sisäistänyt Barcelonan pelijärjestelmää, eikä siksi sopinut sapluunaan”, Hunter totesi taannoin ESPN:n kolumnissaan.
Hunter uskoi vakaasti, että Zlatanin epäonnistumisessa ei ollut kyse ajoituksesta vaan väärästä pelaajatyypistä. ”Vaikka hän olisi tullut Barcaan 14-16-vuotiaana, lopputulos olisi ollut sama. Hänen taitonsa, maalinsa ja fysiikkansa olisivat luultavasti avanneet hänelle ovet edustusjoukkueeseen asti, mutta hänen kyvyttömyytensä tai haluttomuutensa sopeutua olisi johtanut hänen myymiseensä.”
Pahimmassa tapauksessa Neymarille käy kuin Zlatanille. Kumpikin heistä tarvitsee vapaan roolin kukoistaakseen, mutta Barcelonassa se on varattu Leo Messille, eikä pelijärjestelmä salli toista liikkuvaa osaa.
Mielenkiintoisinta Neymarin esimerkissä on se, ettei se koske vain häntä, Barcelonaa ja Brasiliaa. Kyse on myös Espanjan maajoukkueesta. Samaan aikaan kun Brasilia nuiji Etelä-Afrikan, Espanja voitti Madridissa Italian 1–0.
Ottelu oli brasilialaissyntyisen keskushyökkääjän Diego Costan debyytti Espanjan paidassa. Costa oli kauden aikana mättänyt maaleja liukuhihnalta sekä La Ligassa että Mestarien Liigassa, mutta maajoukkueessa hänkin vaikutti Neymarin tapaan jäävän pelijärjestelmän ulkopuolelle.
Costa ei ole ensimmäinen eikä viimeinen keskushyökkääjä, jolle käy Espanjassa näin. Hallitseva maailmanmestari käyttää pitkälti samaa pelisysteemiä kuin Barcelona. Järjestelmä on rakennettu Leo Messiä varten. Hänen paikkansa täyttäminen hyökkäyksen kärjessä on ollut Vicente del Bosquelle jatkuva päänsäryn aihe. Fernando Torres, Michu, Alvaro Negredo, Joseba Llorente ja Roberto Soldado ovat kukin vuorollaan käyneet törmäämässä samaan ulkopuolisuuden ongelmaan.
Oikeastaan ei ollut edes yllättävää, että Espanjan ainoan maalin Italiaa vastaan teki Barcelonan laitakiitäjä Pedro.
Ja kun Barcelona jätti seuraavalla viikolla Neymarin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa sivuun avauskokoonpanostaan, joukkueen hyökkäys toimi taas lähes entiseen tapaan. Tuloksena oli 7–0-voitto.
Olisi helppo lopettaa juttu tähän ja todeta, että kaikki pelaajat eivät sovi kaikkiin pelitapoihin. Se olisi lisäksi tottakin.
Seurat tekevät jatkuvasti kalliita hankintoja sen mukaan, ketä on tarjolla – unohtaen samalla, mitä ne ihan oikeasti tarvitsevat. Siinä vaiheessa kun hankintamotiivi muuttuu kysynnästä tarjonnaksi, jälki on harvoin kaunista.
On helppo sanoa, että ainakin tätä kautta ajatellen Barcelona teki suuren virheen päästäessään David Villan Atletico Madridiin viidellä miljoonalla eurolla. Villa on harvoja hyökkääjiä, jotka ovat sopeutuneet sekä Barcelonan että Espanjan pelisysteemiin moitteettomasti. Yhtä lailla – ja tätä kautta ajatellen – Barca teki virheen uskotellessaan itselleen, että se tarvitsee ehdottomasti Neymarin hinnalla millä hyvänsä.
Isossa kuvassa asia on kuitenkin monimutkaisempi. Barcelona ei käytä kymmeniä miljoonia euroja hyökkääjiin siksi, että siitä on hauskaa tuhlata rahaa (ja näyttää typerältä, jos homma ei toimikaan). Se tekee niin, koska se tietää, että sen täytyy uudistua.
Koska viime vuosien menestynein maajoukkue ja seurajoukkue ovat pelanneet samalla tavalla, käytännössä koko muu jalkapallomaailma on ollut viime vuosina heidän systeeminsä kimpussa. Pallonhallinnan koodia on pyritty murtamaan kynsin hampain ja kummaltakin rintamalta on saatu aikaan läpimurtoja – osa pieniä, osa suurempia. Niiden myötä joukkueiden etumatka muihin on kaventunut huomattavasti.
Tämä on normaalia kuningaslajin evoluutiota. Tavallisesta evoluutiosta se poikkeaa siinä, että se tapahtuu nopeammin ja sitä pystyy seuraamaan tv:n välityksellä. Espanja ja Barcelona ovat hyökkääjäkokeiluinen tällä hetkelä kuin huippujalkapallon koelaboratorioita, johon kaikilla halukkailla (tai ainakin maksukykyisillä) on pelipäivinä suora näköyhteys.
Barca hankki Zlatanin ja Neymarin, koska se uskoi (tai ainakin toivoi) heidän tuovan joukkueen hyökkäyspeliin uuden ulottuvuuden. Zlatanin kohdalla ulottuvuus olisi ollut ennen kaikkea fyysinen. Jos ruotsalaisen voima ja koko olisi saatu valjastettua systeemin käyttöön, jälki olisi ollut tappavaa.
Neymarista joukkue taas on hakenut yllätyksellisyyttä niihin hetkiin, kun sen järjestelmä ei riitä murtamaan vastustajan puolustusta. Yhtälöt eivät kuitenkaan ole toimineet, koska ajoittaiset tulokset on saatu Barcan pelin peruskivien – prässin ja syöttelyn – kustannuksella. Lopputuloksena sekä hankitut pelaajat että joukkue ovat heikentyneet.
Barcan uusien lähestymistapojen etsiminen ei ole rajoittunut pelaajiin. Myös tämän kauden valmentaja, edeltäjiään pragmaattisempi Gerardo Martino, oli boksin ulkopuolelta haettu ratkaisu. Martinon piti monipuolistaa Barcelonan pelaamista, mutta tähän mennessä hän on epäonnistunut urakassaan. On hyvin todennäköistä, ettei Martino jatka seurassa enää ensi kaudelle.
Jotta Neymar voisi kukoistaa Barcassa, hänen tai Barcan pitäisi muuttaa merkittävästi pelaamistaan. Kummatkin vaihtoehdot tuntuvat mahdottomilta tätä kautta ajatellen ja epätodennäköisiltä pidemmälläkin tähtäimellä.
Barcalla on selkeä peli-identiteetti ja kenties maailman paras juniorijärjestelmä, joka tuottaa jatkuvasti siihen sopivia nuoria pelaajia. Seura voi tehdä pelitapaansa hienosäätöä, mutta ei hylätä sitä. Lisäksi tämän kauden jälkeen on todennäköistä, että joukkue palaa pelillisesti enemmän aikaisempaan. Se ei lupaa hyvää Neymarille. Brasilialaisen parhaat otteet seuraavan puolen vuoden aikana nähdään varmasti kesän MM-kisoissa.
On hyvin mahdollista, että Neymarille käy samoin kuin Zlatanille Barcelonassa ja lukuisille maajoukkuehyökkääjille Espanjan paidassa. Luultavasti hänestä tulee Kataloniassa (peli)järjestelmän uhri.
Luis Suarezista tuli sunnuntaina maineensa uhri. Se ei kuitenkaan muuta tosiasiaa mihinkään: Huippupelaajia suojellaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin jalkapallon historiassa.
Diego Maradona havainnollistaa millaista kohtelua huippupelaajat saivat osakseen vielä 1980-luvulla. (Kuva: Getty Images)
Älähdykset alkoivat välittömästi. Kun Alex Oxlade-Chamberlain rikkoi Luis Suarezia rangaistusalueella, eikä Howard Webbin pilli soinut, sosiaalinen media täyttyi silmänräpäyksessä tunteenpurkauksista jotka jatkuvat edelleen. Miten on mahdollista, että selvästä virheestä ei vihelletty pilkkua?
Useammassakin kommentissa syyksi arveltiin Suarezin teatraalista kaatumista – aivan aiheellisesti. Suarez on kävelevä (tai pikemminkin näyttävästi kaatuva) esimerkki Pekka ja susi -sadusta. Uruguaylainen on kaatunut urallaan niin monta kertaa ilman kontaktia, että erotuomarit suhtautuvat hänen kaatumiseensa epäilevästi silloinkin kun tilanteessa on rike. (Varsinkin jos performanssi päättyy sunnuntain tavoin jonkin sortin nykytanssiliikkeeseen.)
Tämä ei ehkä ole sääntöjen hengen mukaista, mutta äärimmäisen inhimillistä se on. Ajatelleenpa asiaa hetken aikaa erotuomarin näkökulmasta. Erotuomari joutuu tekemään usein rangaistuspotkupäätökset hivenen vajavaisilla tiedoilla: Tilanne on nopea, näkökulma ei ole optimaalinen ja puolustaja ja hyökkääjä yrittävät parhaansa mukaan saada tilannetta näyttämään itselleen edulliselta.
Koska todistusaineisto on jalkapallo-ottelussa lähes aina vajavainen, erotuomari joutuu paikkaamaan aukkoja aiemmista tapauksista. Kuinka pelaajat ovat käyttäytyneet silloin kun heitä on rikottu oikeasti? Kuinka he ovat käyttäytyneet silloin kun heitä ei ole rikottu? Olenko joskus mennyt filmaajan retkuun? Voisiko tämä olla yksi niistä tilanteista?
Kylmiltään voisi kuvitella, että viheltämättä jäänyt rangaistuspotku ja väärin perustein vihelletty pilkku olisivat yhtä suuria eredyksiä. Ne eivät ole. Tuomarimaailmassa virheellistä vihellystä pidetään huomattavasti suurempana syntinä kuin virheen viheltämättä jättämistä.
Asetelmassa on jotain samaa kuin oikeudenkäynnissä – ja periaatekin on sama: rikkomuksesta epäilty pelaaja on syytön kunnes toisin todistetaan. Syyttömän tuomitseminen on suurempi oikeusmurha kuin syyllisen vapaalle jalalle päästäminen.
Tästäkin syystä erotuomarit ovat aina vähän varuillaan sellaisten pelaajien kanssa, joka korostavat heihin kohdistuvia rikkeitä. Asiaa ei helpota yhtään se, että useimpien filmaajien kohdalla korostettu kaatuminen rikkeen jälkeen näyttää täsmälleen samalta kuin kaatuminen olemattoman rikkeen jälkeen. Luis Suarez on yksi näistä pelaajista – ja sunnuntaina hän joutui kärsimään maineestaan.
Suarez ei ole ensimmäinen eikä viimeinen pelaaja, joka ei saa rankkaria häneen kohdistuvasta rikkeestä. Tällaisia tapauksia on itse asiassa ollut todennäköisesti viime vuosina aiempaa enemmän, samalla filmaamalla hankittujen rankkareiden määrä on vähentynyt – samoin kuin paitsioiden ja vihellettyjen rikkeiden määrä ylipäätään. (Kaudella 2005-06 Mestareiden liigan ottelussa oli keskimäärin 35 rikettä, viime kaudella enää 28.) Suurin syy tähän on, että tuomarit eivät enää liputa ja puhalla varman päälle.
Ennen kuin kukaan alkaa huudella Suarezin oikeusturvan perään kannattaa ottaa yksi asia huomioon: Suarez on hyötynyt varman päälle viheltämisen loppumisesta suuresti. Uruguaylainen pelaa Valioliigassa kolmatta kautta. Tuona aikana hän on saanut varoituksen sukeltamisesta (ammattikielellä rikkeen simuloimisesta) tasan kaksi kertaa.
Tuskin edes punasilmäisimmät Liverpool-fanit voivat väittää, että Suarez syyllistyisi filmaamiseen korkeintaan kerran kaudessa. Kyse on puhtaasti siitä, että erotuomarit eivät uskalla varoittaa filmaamisesta elleivät he ole asiasta täydellisen varmoja. Tästä syystä Suarezin teatteri kannattaa: Jokaista viheltämättä jäänyttä rankkaria kohti on vähintään yhtä suuri määrä tilanteita, joissa Suarez on saanut rankkarin – ja lisäksi vielä moninkertainen määrä tilanteita, joista Suarez on selvinnyt ilman varoitusta vaikka sukellus olisi sellaisen ansainnut.
Filmaaminen jalkapallokentillä jatkuu niin pitkään kuin sen palkinnot ovat pitkässä juoksussa riskejä suuremmat. Palkintoja on saatu viime vuosina pienennettyä merkittävästi, mutta riskeille ei ole tehty juuri mitään – vielä. Filmaamisen kitkemisestä on tehty yksi ensi kesän MM-kisojen teemoista.
Silloin saatetaan päästä pahimmillaan jo tilanteeseen, jossa Suarez saa varoituksen tilanteessa jossa hänen olisi pitänyt saada vapaapotku.
Jos sellaiseen tilanteeseen joudutaan, pelaajat saavat syyttää pitkälti itseään. Miksi? Koska heitä suojellaan tällä hetkellä paremmin kuin kertaakaan aiemmin jalkapallon historiassa. Jokainen voi katsoa kommenttiosioon linkkaamani videon ja laskea, kuinka monta kertaa Claudio Gentile olisi ajettu nykytulkintojen mukaan ulos hänen vartioidessaan Diego Maradonaa kesän 1982 MM-kisoissa.
Syy parantuneeseen suojeluun on selvä. Huippujalkapallo on nykyään miljardiluokan tv-viihdettä. Bisneksen suurimpia tähtiä ovat pelaajat. Pele potkittiin aikoinaan kirjaimellisesti ulos vuoden 1966 MM-kisoista ja Maradonalle yritettiin samaa 1980-luvulla. Nykyään sama ei onnistuisi millään. Messit, neymarit, suarezit ja ronaldot ovat tv-tähtiä, eikä heidän terveyttään vaaranneta ehdoin tahdoin.
Suarez pääsee kaatumaan rangaistusalueella vielä pitkälti yli kolmekymmpisenä. Vain parikymmentä vuotta sitten Marco van Bastenille ei annettu samaa mahdollisuutta. Vaikka edellisessä tapauksessa lääketieteen kehityskin näyttelee suurta osaa, on turha syyttää erotuomaria joka kerta kun pilli ei soi. He suojelevat tähtiä paremmin kuin koskaan ennen.
Toisinaan vain käy niin, että pelaajat saavat ansaitsemansa hieman jälkijunassa.
Silti on turha luulla, että Suarezia vastaan olisi mitään salaliittoa. Häneen kohdistuneesta rikkeestä oli jo vihelletty sunnuntaina yksi rankkari. Lisäksi Suarez johtaa Valioliiga-hyökkääjien keskuudessa maalitilaston lisäksi toistakin tilastoa: Häneen kohdistuneista rikkeistä on vihelletty eniten vapaapotkuja ottelua kohden.
Veikkausliiga-joukkueiden rakentaminen raahaa keskimäärin kahden pelaajan verran viime kausia jäljessä. Kohta vuosikymmenen jatkunut trendi pelaajaringin kutistamisesta näyttää saavan jatkoa. Samalla neljä seuraa näyttää muuttaneen viime vuosien pelaajastrategiaansa.
RoPS on ollut yksi niistä seuroista, jotka ovat juhlineet tavallista hiljaisemilla siirtomarkkinoilla.
Petteri Forsell palaa IFK Mariehamniin. Mika Ojala palaa Interiin. TPS julkistaa kolme pelaajasopimusta ja VPS:kin tiedottaa toisesta pelaajahankinnasta muutaman päivän sisään.
Helmikuu on alkanut suomalaisilla siirtomarkkinoilla erittäin kiireisenä. Isoja siirtoja on julkaistu käytännössä päivittäin. Niistä lukiessa on välillä unohtunut, että talvi on ollut siirtomarkkinoilla poikkeuksellisen hiljainen.
Yksi suuri syy sopimusruuhkaan on, että Veikkausliigan seurat ovat keskimäärin parin pelaajan verran jäljessä viime vuosien sopimustahtia. Moni joukkue on sopimusten osalta samassa tilanteessa kuin se on normaalisti ollut joulu-tammikuun taitteessa. Muutaman osalta tilanne on vieläkin karumpi.
Näillä seuroilla alkaa olla kiire. Joukkueilla pitää liigalisenssin ehtojen mukaan olla helmikuun puoliväliin mennessä 15 pelaajasopimusta tehtynä. Tämä tarkoittaa sitä, että ainakin KuPS tiedottanee viimeistään ensi viikolla paristakin sopimuksesta.
Toinen syy ruuhkaan on kansainvälisen siirtoikkunan sulkeutuminen. Osa liigaseura haluaa riveihinsä pelaajia, jotka ovat selvästi liigan keskitasoa parempia. Tällaisten pelaajien kohdalla Suomen siirtoikkuna aukeaa käytännössä vasta kansainvälisen siirtoikkunan sulkeuduttua. Forsell ja Ojalakin julkistavat paluustaan Suomeen vasta sitten, kun selvisi, etteivät he päässeet ulkomaille.
Kun sopimuspelaajien määriä tarkastelee joukkueittain pitkällä tähtäimellä, selviää että seuroilla on erilaisia strategioita joukkueiden kasaamiseen. Kun seuran eri vuosien lukuja vertaa toisiinsa, huomaa että muutama seura on selkeästi muuttanut strategiaansa täksi vuodeksi.
HJK (14 julkistettua sopimusta helmikuun 1. päivänä* -7,5 pelaajaa muutosta vuosien 2012-13 keskiarvosta
Ringin keskikoko kauden alussa 11-13: 23,3 pelaajaa)
HJK on perinteisesti kasannut joukkueensa ajoissa. Klubilla on ollut vuodenvaihteessa kasassa keskimäärin 20 sopimusta eli joukkue on ollut paria hankintaa vaille valmis. Nyt tilanne on toinen. Syitä tähän voi olla useita, mutta kun joukkueella on normaalisti ollut ”puolet enemmän” sopimuksia kuin nyt, voidaan puhua muuttuneesta strategiasta.
Honka (19, -2, 25,7)
Hongalla on ollut jo pitkään kahta asiaa ympäri vuoden: talousvaikeuksia ja paljon sopimuspelaajia. Näillä asioilla on myös tapana kulkea käsi kädessä. Hongan lisäksi JJK ja TPS ovat perinteisesti olleet tässä vaiheessa vuotta kärjessä sopimuspelaajien määrässä. Nyt JJK on pudonnut talousvaikeuksien takia Ykköseen ja TPS on matkalla sinne samasta syystä. Sama kohtalo voi odottaa Honkaa, sillä pelaajasopimusten valossa seurassa ei ole juurikaan painettu jarrua. Vielä tammikuussa sopimuspelaajia oli jopa keskiarvoa enemmän.
IFK Mariehamn (20, +1, 23)
Kun muut seurat ottivat rauhallisesti tammikuussa, IFK iski väliin. Seura solmi tammikuussa puolenkymmentä sopimusta ja hankki heti helmikuun aluksi Petteri Forsellin. Nyt Ahvenanmaalla on hyvin aikaa hioa hyökkäyskuviot kuntoon.
Inter (13, -3,5, 19,3)
Turkulaisilla on ollut jo pitkään pieni ja myöhään kasattu joukkue. Sama tahti on jatkunut tänäkin vuonna – Ojalan tuloon asti jopa viime vuosia tiukempana. Interin rinki on ollut liigan alkaessa ylivoimaisesti pienin (19,3 pelaajaa) ja samaa on luvassa nytkin. Viime hetken hankinnoilta (ja kesätäydennyksiltä) tuskin vältytään tänäkään vuonna, sillä Mika Ojala oli vasta seuran 14. tiedotettu pelaajasopimus.
Jaro (18, -0,5, 22)
Joukkue valmistuu Pietarsaaressa hyvässä tahdissa. Ringissä on tällä hetkellä enemmän leveyttä kuin liigajoukkueilla keskimäärin.
KuPS (12, -5, 22,7)
Savossa on puhuttu monena vuotena pelaajabudjetin leikkaamisesta. Lukujen valossa tästä saattaa tulla ensimmäinen vuosi, jolloin seurassa toimitaan puheiden mukaisesti. Ratkaisevaa kuitenkin on, mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Joukkue on kasattu myöhään ennenkin, mutta nyt tuostakin tahdista ollaan Kuopiossa viisi sopimusta jäljessä. 12 sopimusta on suorastaan huolestuttava määrä ja saattaa johtaa paniikkihankintoihin sekä keväällä että kesällä. Huolestuttavaa on sekin, että seura ei ole onnistunut houkuttelemaan kotimaisia pelaajia.
FC Lahti (19, +1,5, 23)
Toinen strategiaansa muuttanut seura. Kun muut seurat ovat olleet ajallisesti vähintään kuukauden jäljessä tavallista joukkueen rakentamistahtiaan, Lahti on ollut yli kuukauden omaa keskiarvoaan edellä. Laajaa rinkiä jo MyPassa suosinut valmentaja Toni Korkeakunnas on saanut käyttöönsä laajan ja nimekkään ringin – ja vielä hyvissä ajoin. Tavoitteena varmastikin ollut valmentajanvaihdoksiesta johtuvan siirtymäkauden selättäminen jo ennen kevättä. Mitalisuosikkeihin lukeutuvalla seuralla on oivallinen mahdollisuus ajaa uusi pelitapa sisään jo ennen liigan alkua.
MyPa (17, -2,5, 24)
MyPassa sopimuspelaajien määrääkin olennaisempaa on se, milloin Antti Muurinen on saanut nykyiset pelaajansa käyttöönsä. MyPalla on ollut 17 sopimuspelaajaa jo joulukuusta lähtien.
RoPS (22, +4, 23,5)
Kolmas strategiaansa muuttanut joukkue. Rovaniemellä on tapahtunut sama kuin Lahdessa: Uusi valmentaja on saanut käyttöönsä laajan ringin hyvissä ajoin ennen kauden alkua. Määrän lisäksi Rolloon on saatu myös laatua. Seura on hyödyntänyt Juha Malisen vetovoiman ja napannut hiljentyneiltä siirtomarkkinoilta pari sellaista pelaajaa, joista ei pari vuotta sitten olisi uskallettu RoPSissa edes unelmoida.
SJK (21)
Seinäjoella on pullat hyvin uunissa. SJK:lla oli jo joulukuun alussa kasassa 20 pelaajasopimusta, mikä oli 5,5 pelaajaa enemmän kuin muilla liigaseuroilla keskimäärin.
TPS (12, -8, 20,7)
Tähän talveen saakka TPS:n strategiana oli pitää tiivistä pelaajarinkiä, joka oli kasassa hyvin aikaisin – käytännössä vuodenvaihteeseen mennessä. Seuran talvihankintojen määrä oli kolmena viime vuonna äärimmäisen pieni (keskimäärin 0,7 pelaajaa). Avainpelaajille tehtiin pitkät ja rahakkaat sopimukset ja heille annettiin kaudella paljon luottoa. Nyt strategia on olosuhteiden pakosta täysin toisenlainen. Luottoa pelaajille tulee varmasti nytkin, mutta joukkue kasataan talouden ehdoilla, hyvin hitaasti. Tänään julkistetut kolme sopimusta helpottavat tilannetta, mutta selvää on, että pakon edessä TPS on muuttanut pelaajastrategiaansa rankimmin kaikista liigaseuroista.
VPS (15, -0,5, 20,7)
VPS on ollut viime vuosina malliesimerkki joukkueesta, joka kasaa tiiviin pelaajaringin mahdollisimman myöhään. Vain Interillä on ollut kauden alussa Vepsua pienempi pelaajarinki (ja turkulaiset ovat täydentäneet sitä aina kesähankinnoilla). Sama tarkan euron linja on jatkunut tänäkin talvena. Valmentajan kannalta strategia ei varmasti ole ideaali, mutta toisaalta se takaa keväämmällä paremmat hankinnat kuin mitä seura saisi samalla rahalla vuodenvaihteessa.
Todennäköistä on, että helmikuu jatkuu siirtomarkkinoilla kiireisenä. Liigaseuroilla on ollut maaliskuun alussa keskimäärin 20 pelaajasopimusta. Luku on ollut erittäin tasainen (samoin kuin se, että huhtikuun alussa sopimuksia on ollut keskimäärin 21).
Maaliskuun keskiarvoon pääseminen edellyttäisi keskimäärin kolmea uutta pelaaja(sopimust)a per seura. Voi olla, että tähän ei päästä. Ja vaikka päästäisiinkin, on todennäköistä, että liigan pelaajamäärä jatkaa laskuaan – varsinkin kun ottaa huomioon, että aiempaa aikaisemman alkamisajankohdan takia aikaa joukkueen kasaamiseen on vähemmän kuin viime vuonna tähän aikaan.
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ei ole yllätys, jos ringit pienenevät – eikä se ole sitä lähihistoriankaan valossa. Käytännössä joukkueet ovat kutistuneet jo lähes vuosikymmenen ajan. Vuonna 2005 liigajoukkueilla oli kauden alussa keskimäärin 24,14 sopimuspelaajaa. Vuonna 2009 tuo luku oli pudonnut 23,14:ään. Kaudella 2011 liigajoukkueet lähtivät sarjaan keskimäärin 22,75 pelaajan ringillä, vaikka liigassa pelattiin seitsemän peliä aiempaa enemmän.
Viime kauden alussa Veikkausliigan joukkueessa oli keskimäärin 21,4 pelaajaa. Aika näyttää jäädäänkö tänä vuonna jo alle 21:n.
* Kunnia pelaajatilastoista kuuluu FutisForum2:n nimimerkille Wahn. Wahn on tehnyt vuosien ajan pyyteetöntä kulttuurityötä pitämällä täsmällisiä tilastoja suomalaisseurojen sopimustilanteesta, eikä vain kausittain vaan kuukausittain. Näitä tarkempia ja kattavampia lukuja ei tästä maasta kootusti löydy.
Talvi muuttui Kuopiossa entistä kylmemmäksi, kun Ilja Venäläinen ilmoitti tänään päättävänsä pelaajauransa. Niiralan kuningas jätti Keskuskentälle paikkaamattoman aukon.
llja Venäläinen poistuu Keskuskentältä viimeiseksi kotiottelukseen jääneen Inter-pelin jälkeen.
Tämä ei mennyt oikein. Uutisen kuulemisen jälkeen ensimmäinen ajatus pamahtaa päähän pyytämättä ja huomaamatta. Suodattamaton ja siksi rehellinen reaktio kertoo, mitä mieltä olemme ennen kuin olemme ehtineet edes miettiä sitä.
Ilja Venäläisen lopetusuutinen ei ollut mikään jymyskuuppi. Se oli kuin 30 asteen pakkanen tammikuussa. Sen tietää olevan mahdollisesti tulossa, mutta toivoo, että se jäisi väliin ja tulisi vaikka vasta seuraavana talvena.
Mutta pakkohan se on myöntää, että sääennuste ei ole ollut lupaava. Keskuskentälle on povattu paukkupakkasia jo syksystä asti. Tänään ne sitten iskivät kohdalle.
Säävertaukset ovat ontuvia, mutta niille on syynsä. Siinä miten KuPS kohteli seuraikoniaan tämän hienon uran loppusuoralla oli suoranaista kylmyyttä.
Venäläinen oli viime kaudella jälleen KuPSin paras maalintekijä. Hän teki kolme maalia enemmän kuin seuran kaksi seuraavaksi parasta maalintekijää yhteensä.
Luulisi, että seura pitäisi tällaisesta pelaajasta kiinni kynsin hampain. Sen sijaan valmentaja Esa Pekonen päätti kauden päätteeksi kritisoida Venäläistä.
”Ilja on boksissa vaarallinen, mutta hän ei itse luo paikkoja, eikä pääse käytännössä kenestäkään ohi. Hän vaatii tietynlaiset pelaajat ympärilleen. Ilja tekee maalinsa ryppäissä, ja sitten on taas hirveän paljon pelejä, joissa hän ei tee maaleja. Viimeisissä peleissä Ilja ei ollut kovin vaarallinen”, Pekonen tylytti Viikko-Savossa.
Se minkä Pekonen jätti sanomatta – tai mitä hän ei ehkä ollut edes tiedostanut – oli Venäläisen maalien tärkeys. Niissä peleissä, joissa Venäläinen osui, KuPS sai ottelusta keskimäärin 2,25 pistettä. Kun Venäläinen ei tehnyt maalia, pistekeskiarvo romahti 0,92 pisteeseen.
Tilastojen valossa KuPS oli viime kaudella äärimmäisen riippuvainen Venäläisestä. Kun KuPSilla oli edellisen kerran suurin piirtein yhtä merkittävä pelaaja (Dickson Nwakaeme), tämä sai tehdä käytännössä mitä halusi. Venäläinen ei sen sijaan saanut pelata aina edes parhaalla pelipaikallaan. Hän vietti huomattavan osan kaudestaan topparina.
Samalla hän sai seurata vierestä, kun kesällä KuPSiin raahattiin jälleen palkkasotureita, joille keltainen paita on vain vaatekappale muiden joukossa. Jokainen voi arvata, miltä sellaisen seuraaminen (vuodesta toiseen) tuntuu sellaisesta pelaajasta, joka on vuodattanut vuosikymmenten ajan sydänvertaan seuransa eteen.
Kukaan KuPSin kesätuuraajista ei taaskaan pystynyt samaan kuin Venäläinen. Silti hänen piti väistää heitä topparin tontille ja katsoa, kun Dudu murskasi seuran cup-unelman ihan vain siksi, että häntä ei vain sattunut huvittaa.
Jos pelaajakaruselli olisi palvellut seuran etua, Venäläinen olisi varmasti hyväksynyt sen. Sen sijaan siirtoruletti vahingoitti joukkuetta sotkemalla sen peliä entisestään.
On vaikea kuvitella tuskaisempaa tilannetta kuin se, että seuraikoni joutuu katsomaan, kun hänen rakkaansa vahingoittaa itseään. On lähes yli-inhimillistä venymistä, että Venäläinen piti kaiken tämän keskellä suunsa kiinni median suuntaan. Ainut syy tähän oli se, että Venäläinen tiesi, että avautuminen kauden aikana olisi voinut vahingoittaa seuraa lisää.
Kauden jälkeen hän kuitenkin tunnusti Savon Sanomille, että KuPSin pelaajapolitiikka ei vahingoittanut vain seuraa vaan myös häntä: ”Olin maalipörssissä kärjessä ja meille hommattiin lainalle hyökkääjä, jonka seurauksena minut laitettiin toppariksi. Se oli seuralta aika raaka ratkaisu, joka harmitti minua todella paljon.”
Jos joku seurassa on vetänyt tuosta kommentista herneen nenäänsä, hän saa mennä syvälle itseensä.
Tämä ei mennyt nyt oikein. Venäläisen kohdalla ei ole kyse siitä, että hän oli joukkueen ylivoimaisesti tehokkain pelaaja viime kaudella. Eikä kyse ole edes siitä, että hän on kolmen viimeisen kauden aikana ollut jotakuinkin ainut pelaaja, joka on pystynyt tekemään edes suurin piirtein säännöllisesti maaleja Pekosen alaisuudessa.
Nyt ei puhuta siitä suuresta pelillisestä aukosta, jonka Venäläinen jättää jälkeensä. Kyse on siitä, kuinka pelaajia ja ylipäätään ihmisiä kohdellaan.
Venäläinen pelasi KuPSin paidassa pelkästään Veikkausliigaa yli 300 ottelua. Hän on pelannut KuPSissa kolmella eri vuosikymmenellä. Kolunnut Kakkosta ja osunut europeleissä. Nähnyt hyvät, pahat ja rumat – ja antanut aina kaikkensa KuPSin eteen.
Venäläinen on niitä pelaajia, joiden ei pitäisi joutua pohtimaan jatkaako hän uraansa vai ei. Seuran puolelta pitäisi olla asiat valmiiksi järjestettynä. Sen jälkeen pitäisi olla kyse enää siitä, haluaako pelaaja jatkaa uraansa vai ei.
Venäläisen kohdalla näin ei käynyt. Siksi hän ei saanut uralleen sellaista päätöstä kuin olisi ansainnut. Kannattajat eivät saaneet hyvästellä häntä eikä hän heitä – ei ainakaan sillä tavalla kuin olisi kuulunut.
KuPSissa on puhuttu viime vuosina paljon omista kasvateista, mutta sanoille on usein ollut liian vähän katetta. Toisaalta, mitä muuta voisi odottaakaan, jos seuraikoneitakin kohdellaan näin.
Jos tästä tarinasta haetaan opetusta, se on, että kukaan ei ole seuraa suurempi. Venäläinen eli ja pelasi tämän viisauden mukaan. Se miten häntä viime kaudella ja varsinkin sen jälkeen kohdeltiin kertoo, että kaikki seurassa eivät valitettavasti toimineet samoin.
Venäläisen ura oli pitkälti tarina hänen rakkaudestaan KuPSiin – pikkupojasta jonka ainut haave oli kantaa suosikkijoukkueensa keltapaitaa. Tarina on upea ja koskettava, mutta se olisi ansainnut kauniimman päätöksen. Ehkä viimeistä lukua ei ole vielä kirjoitettu, mutta juuri nyt Niiralan kuninkaan sankaritarinan päätöksessä on tragedian makua. Tämän ei todellakaan pitänyt mennä näin.
Kuopion Keskuskentälle syntyi tänään tyhjiö, jota kukaan ei voi täyttää.
Ensi kesän MM-kisojen tuomarilista julkaistiin tänään. Samalla huomattiin jälleen kerran, että tuomaritiimi on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Viktor Kassailla ei ollut keskiviikkona hyvä päivä. Erotuomarin hommissa oppii kestämään vastoinkäymisiä, mutta arvokisakoneesta putoamiseen ei totu koskaan. Nyt Kassai oli jätetty ulos ensi kesän MM-kisoista.
Tilanne oli Kassaille varsin uusi. 38-vuotias unkarilainen on ollut nousukiidossa siitä lähtien, kun hänet nimettiin kansainväliseksi erotuomariksi vuonna 2003.
Neljä vuotta sitten Kassai näytti marssivan vuoden 1994 MM-finaalin viheltäneen maanmiehensä Sandor Puhlin jalanjäljissä. Kassai oli saapunut Etelä-Afrikan turnaukseen nuorimpana eurooppalaistuomarina – ja päätti turnauksen yhtenä parhaimmista. Hän vihelsi viime MM-kisoissa muun muassa välieräottelun Espanja-Saksa ja selviytyi kisaurakastaan hyvin. Seuraavana keväänä Kassaista tuli kaikkien aikojen nuorin Mestareiden liigan finaalin tuominnut erotuomari.
Unkarilaisen alamäki alkoi kuitenkin kesällä 2012. Lieventävä asianhaarana todettakoon, että syy ei ollut kokonaan hänen. Kassai oli erotuomarina ottelussa, josta edelleen meneillään oleva maaliviivateknologian kausi sai viimeisen sysäyksensä. Kassai oli pillin varressa, kun John Terry putsasi maalissa käyneen pallon pois, eikä Kassain päätyrajatuomari nähnyt osumaa – aivan kuten hänen avustavansakaan ei ollut nähnyt tilanteessa aiemmin ollutta paitsiota. Kaksikon virheet maksoivat koko unkarilaistiimille paikan jatkopeleissä.
Erotuomaritiimi on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Kassain poppoossa mittatikuksi on joutunut avustava erotuomari Gabor Erös. Erösin virheet ovat olleet niin pahoja, että Uefa on korvannut hänet kilpailuissaan toisella avustavalla. Fifan kilpailuissa erotuomarilla on kuitenkin enemmän sananvaltaa avustaviinsa, ja Kassai on luottanut Erösiin. Tuo luottamus saattoi maksaa hänelle ja koko tiimille MM-kisapaikan.
Inhimillisesti Kassain toiminta on ymmärrettävää. Erösillä diagonosoitiin syöpä vuonna 2010. 42-vuotias avustava kuitenkin selätti taudin, ja UCL-finaali Wembleyllä kruunasi hänen paluunsa. Kaiken tämä jälkeen tunneside erotuomarin ja hänen avustavansa välillä on varmasti syvä ja vahva. Jos kyse olisi Hollywood-elokuvasta, tällainen toiminta palkittaisiin epäilemättä finaalipaikalla, mutta todellisuudessa elämä erotuomarimaailman huipulla on paljon raadollisempaa. Yksi virhe voi maksaa tuomarille – tai pahimmassa tapauksessa koko tiimille heidän uransa.
Toki paljon riippuu siitä, mistä päin tuomaristo on kotoisin. Vuoden 2013 pahimmasta tuomarimokasta vastasi uzbekistanilainen Ravshan Irmatov, joka vihelsi Confederations Cupin ottelussa ensin hätäpäissään pilkun ja perui pian päätöksensä nähtyään pallon mentyä vihellyksen jälkeen maaliin. Toisin sanoen Irmatov yritti korjata inhimillisen erehdyksen alokasmaisella sääntörikkeellä.
Eurooppalainen tuomari olisi lentänyt vastaavan hölmöilyn jälkeen MM-listalta kuin leppäkeihäs, mutta Aasiassa ei ole huipputuomareita tuhlattavaksi asti. Niinpä tuplaerheen tehnyt Irmatov nähdään ensi kesänä Brasiliassa, mutta avustavansa töppäilystä kärsivä Kassai taas ei.
Sunnuntaina kuolleen Eusebion elämä oli kuin satua. Nyt jalkapallomaailma muistaa herrasmiestä, joka muisti huipulla ollessaankin kaikkia muita. ”Hänen kohtalonaan oli kiilottaa kenkiä, myydä pähkinöitä tai varastaa hajamielisiltä. Lapsena hän sai lempinimen, Ninguém, ei-kukaan. Leskiäidin poika pelasi jalkapalloa lukuisten veljiensä kanssa slummien hiekkakentillä aamusta iltaan.”
Elämä ei jakanut Eusébio da Silva Ferreiralle valttikortteja kouraan. Poika syntyi äärimmäisen köyhyyden keskelle. Isä, angolalainen rautatietyöntekijä, kuoli jäykkäkouristukseen, kun Eusebio oli kahdeksan. Äiti jäi yksin pitämään huolta lukuisista lapsista.
Eusebio kävi koulussa vain toisinaan. Yleensä hän jätti tunnit väliin ja karkasi pelaamaan avojaloin jalkapalloa ystäviensä kanssa. Köyhyys opetti kaverukset improvisoimaan. Kentät keksittiin milloin minnekin, pallo kehitettiin milloin mistäkin.
Siitä luovuudesta oli hyötyä, kun Eusebio joutui improvisoimaan rangaistusalueella kovaotteisten puolustajien keskellä.
”Hän saapui kentille juosten kuin olisi juossut pakoon poliisia tai kantapäitä purevaa kurjuutta. Ja niin hänestä tuli Euroopan mestari kaksikymmenvuotiaana, siksakkia juosten. Vuoden 1966 MM-kisoissa hänen loikkansa jättivät kokonaisen jonon vastustajia maahan makaamaan. Hän teki maaleja mahdottomista kulmista ja sai siitä hyvästä loputtomia suosionosoituksia.”
Eusebion oli hyvä olla kentällä. Jaloissa oli kengät ja niiden alla siististi leikattu ruohikko. Katsomossa oli ihmisiä, jotka rakastivat häntä. Eusebio ei ottanut sitä koskaan itsestäänselvyytenä. Kun on kasvanut nobodyna ilman mitään, osaa arvostaa sitä mitä elämältä saa.
Eusebiolta riitti aina aikaa kohtaamisille. Häneltä löytyi kaikille hymy, halaus tai ystävällinen sana. Hän muisti muut silloinkin, kun oli huipulla. Siksi muut muistivat hänet silloinkin, kun hän lopetti pelaamisen.
Siksi muut muistavat häntä nytkin, kun hän on kuollut. Portugalin hallitus julisti maahan kolmen päivän suruajan hänen kunniakseen.
Kaikkein liikuttavimmat kuvat ovat peräisin Benfican Estadio da Luzilta. Eusebio pelasi seurassa käytännössä koko parhaan uransa, 15 vuotta. Kun Eusebio oli lopettanut, stadionin eteen pystytettiin hänen näköispatsaansa. Sunnuntaina patsaan ympäröi Benfican punaisten kaulaliinojen meri.
Benfica ei unohtanut Eusebioa, eikä hän unohtanut seuraansa. Maalitykin viimeinen toive täytettiin tänään, kun hän saapui arkussa jättämään jäähyväiset rakkaalle stadionilleen.
Eusebion elämä oli kaunis satutarina – ja tämä oli sen onnellinen loppu. Mosambikin Ninguém oli juossut avojaloin äärimmäisestä köyhyydestä loputtomaan rakkautteen.
”Suren Eusebion kuolemaa, hän oli veljeni.
Ottakoon Jumala hänet vastaan syli avoinna.”
-Pele- Alun kursivoidut sitaatit ovat Eduardo Galeanon kirjasta Jalkapallo valossa ja varjossa.
Kaksi viimeistä kuvaa AFP.
Tarkat laukaukset pystyvät siihen, mihin pallonhallinta, erikoistilanteet ja kaksinkamppailujen voittaminen eivät yksinään yllä: ne korreloivat voittamisen kanssa.
Charles Hughes taisi tietää itsekin, että hänen faktoissaan oli tilastoharhaa.
Asiaa on turha kieltää – tilastoanalyysilla on ollut jo pitkään huono maine jalkapallossa. Tästä meidän on kiittäminen pitkälti kahta brittiläistä Charlesia: pitkän pallon taktiikan luojaa Charles Reepiä ja hänen seuraajaansa Charles Hughesia. Charles-kaksikko kuului jalkapalloanalysoinnin ensimmäiseen aaltoon ja käytännössä pilasi datan käytön maineen kuningaslajissa vuosikymmeniksi.
Hughesin ja Reepin perusajatus oli yksinkertainen. Koska heidän laskujensa mukaan valtaosa maaleista tehtiin korkeintaan kolmen syötön jälkeen, pallo piti saada maalipaikkaan mahdollisimman nopeasti.
(Myöhemmin esimerkiksi Jonathan Wilson on kumonnut nämä tulokset Inverting the Pyramid -kirjassaan. Wilson osoitti, että käytännössä Reepin numerot osoittivat pitkien syöttökuvioiden olevan tehokkaampia maalinteossa, sillä niistä syntyy useammin maaleja kuin pitkistä palloista. Jälkimmäisiä esiintyi analysoitavissa otteluissa vain huomattavasti enemmän, minkä seurauksena ne painottuivat maaleissakin.)
Hughes kirjasi oppinsa lopulta teokseen Voittamisen strategia. Kriitikoiden mukaan Hughesin opit kasvattivat pelaajasukupolven, jolta puuttuivat pelaamisen perustaidot ja edes auttava ymmärrys erilaisista taktiikoista.
Suomalaisittain oli huonoa tuuria, että englantilaisten lisäksi myös härmäläiset valmentajat nostivat Voittamisen strategian raamatukseen. Teos käännettiin suomeksi, ja sen alkupuheessa Palloliiton silloinen koulutuspäällikkö Pauli Miettinen ylistää kirjaa vuolaasti.
”Suomalainen jalkapalloilu kehittyy kohti kansainvälistä huipputasoa. Siihen tarvitaan voimakasta panostusta ja kaikkien innokasta työtä. Uskon tämän kirjan annin olevan askel oikeaan suuntaan.”
Voittamisen strategia palasi mieleeni, kun luin KIHU:n ansiokasta teknistä raporttia Veikkausliigan viime kaudesta. Raportissa etsittiin tilastoista viisasten kiveä otteluiden voittamiseksi. Pallonhallinnasta, syötöistä, erikoistilanteista tai kaksinkamppailuista sitä ei löytynyt. Sen sijaan voittamisen kanssa korreloi parhaiten laukausmäärät.
Löydös on siitä mielenkiintoinen, että myös Hughes päätyi samaan lopputulokseen. Itse asiassa hänen koko ”voittava strategiansa” perustui laukauksiin. Toki Hughes kirjoitti lähes 200 sivun verran keskityksistä, tilan luomisesta, erikoistilanteissa puolustamisesta ja muusta – ja totesi sitten: ”Jos ehdottamamme strategiat otetaan käyttöön ja taktiset tavoitteet saavutetaan, voittamisen mahdollisuudet ovat erinomaiset – yli 85%.”
Komeita sanoja ja suuria lupauksia, mutta kun analyysia luki tarkemmin, selvisi ettei ollut hitonkaan väliä, ottiko strategiaa käyttöön vai ei. Voittoprosentti ja sitä kautta koko analyysi nojautui pelkästään yhteen tekijään: laukauksiin.
Hughes oli vakuuttunut siitä, että joukkue joka laukoo enemmän, voittaa todennäköisesti ottelun. Jos joukkue saa aikaan vähintään kymmenen laukausta kohti vastustajan maalia, sen pitäisi olla voittamaton Hughesin mukaan.
”Mahdollisuudet välttää tappio ovat vielä paremmat. Emme kirjanneet ainuttakaan sellaista ottelua, missä joukkue olisi hävinnyt ottelun ammuttuaan kymmenen laukausta maalia kohti.”
Tämän havainnon olisi pitänyt saada Hughesin hälytyskellot soimaan. Jos aineisto väittää, että jokin järkevä tapahtuma ei ole mahdollinen, siinä on jotain vikaa. Asetetaan kysymys näin: Onko mahdollista, että molemmat joukkueet ampuvat vähintään kymmenen kertaa toistensa maalia kohti? Varmasti on. Onko mahdollista, että molemmat joukkueet välttävät tällaisissa tilanteissa aina tappion (ja jopa voittavat yli 85 prosenttia näistä peleistä)? Ei ole.
Hughesin aineisto (109 ottelua alle 16-vuotiaiden maaotteluista aikuisten MM-finaaleihin) oli aivan liian suppea. Kaiken lisäksi hän oli pudonnut samaan kuoppaan kuin edeltäjänsä Reep vetämällä tuloksistaan väärät johtopäätökset.
Hughes järkeili, että koska huipputasollakin lähes puolet laukauksista menee maalin ohi, pelaajien ei pitäisi arkailla. Hän laittoi viestinsä käskymuotoon: ”Laukaise aina kun mahdollista.”
Jo pieni vilkaisu suppeaan aineistoon riitti kertomaan, että ero menestyvän Länsi-Saksan ja vähemmän menestyvän Englannin välillä ei ollut niinkään laukausten määrässä (14 vs. 13) vaan siinä, että Länsi-Saksa laukoi tarkemmin. Saksalaiset saivat otteluissaan aikaan puolet enemmän laukauksia maalia kohti kuin englantilaiset.
Ratkaisevaa ei ollutkaan se, että saksalaiset laukoivat enemmän vaan se, että he laukoivat vähemmän maalin ohi. He eivät laukoneet enemmän vaan tarkemmin.
Veikkausliigan tekninen raportti kertoo samaa tarinaa. Voittajien ja häviäjien välinen ero laukauksissa ei ole suuren suuri (14,5-12 eroa noin 20 prosenttia), mutta kun vertailuun otetaan maalia kohti suuntautuneiden laukausten määrä, erot ovat jo erittäin merkitseviä. Häviäjät laukoivat maalia kohti keskimäärin 3,7 kertaa, voittajat kuusi kertaa eli yli 60 prosenttia enemmän.
Kyse ei taaskaan ollut siitä, kumpi laukoo enemmän vaan kumpi laukoo tarkemmin. Vähemmän laukonut joukkue voitti 40 prosenttia peleistä. Jos vastustaja kuitenkin suuntasi laukauksensa tehokkaammin maalia kohti, voittoprosentti putosi 24:ään. Käytännössä se on vielä pienempi, sillä tasapeliin päättyneet ottelut ovat luokittelun ulkopuolella.
Nyt tullaan sen luvun äärelle, joka todistaa Hughesin jälleen olevan väärässä. Hughes käskee pelaajia laukomaan aina kuin mahdollista. Tällaisen ohjeen orjallinen noudattaminen johtaa väistämättä siihen, että joukkueen laukaukset menevät vastustajaa useammin harakoille. Se taas johtaa Veikkausliigan tilastojen perusteella siihen, että vastustaja välttää tappion 82 prosentissa otteluista.
Jos joukkue haluaa välttää tappion, sen ei todellakaan kannata laukoa miten vain mistä vain. Jos tilastoja lukee orjallisesti, ohilaukausten välttäminen vaikuttaisi runsasta laukomistakin paremmalta taktiikalta.
Olen sanonut aiemminkin, että numeroita voi pyörittää lähes miten tykkää. Tarvitaan vain pieni liikkumavara ja tilastotieteilijä pystyy tekemään numeroilla taikatemppuja. Jalkapallossa tasapelit antavat tuon liikkumavaran.
Numeropeli-kirjassaan Chris Andersson ja David Sally kertovat, että enemmän maalia kohti laukova joukkue voittaa huippusarjoissa maasta riippuen 50-58% peleistä. Luku kuulostaa pieneltä, mutta sen saa kasvamaan suuremmaksi, noin 80 prosenttiin, kun puhuu tappion välttämisestä. Samalla menetelmällä melkein minkä tahansa määreen saa kuulostamaan suurelta tai pieneltä.
Anderssonin ja Sallyn intresseissä oli esittää jalkapallo tuuripelinä, jossa ennakkosuosikki voittaa vain 55 prosenttia peleistä. (Jos heidän intressinsä olisi ollut toinen, he olisivat kertoneet, että jalkapallossa suosikki häviää harvemmin kuin useimmissa lajeissa.) Hughesin intresseissä oli taas saada strategiansa vaikuttamaan mahdollisimman voittavalta. Ei ollut sattumaa, että hän valitsi todistelunsa perusteeksi juuri laukaukset.
Vaikka Hughesin aineisto oli riittämätön ja siitä tehdyt johtopäätökset osittain vääriä, maalia kohti suuntautuneilla laukauksilla on selkeä yhteys voittamiseen. Tämä johtuu siitä, että maalit syntyvät niistä. Siksi laukaukset eivät ole muuttujina riippumattomia. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei ole ihme, että voittajilla on keskimäärin enemmän laukauksia maalia kohti. Voittaja tekee jalkapallo-ottelussa helposti moninkertaisen määrän maaleja häviäjään verrattuna. Lisäksi häviäjät jäävät huomattavan usein nollille.
Tämä johtaa siihen, että erot onnistumisprosenteissa (kuinka suuri osa laukauksista on tuottanut maalin) räjähtävät todella suuriksi. Viime kaudella Veikkausliigassa tuo ero oli yli kolminkertainen (17,6% vs. 5,3%). Kun voittajan ja häviäjän onnistumisprosentit laitetaan rinnakkain, ero kasvaa vielä suuremmaksi: Jommankumman voittoon päättyneissä viime kauden Veikkausliiga-otteluissa voittaja oli 97% tapauksista se, jonka laukaukset päätyivät tehokkaammin maaliin.
”Vastustaja käytti paikkansa, me emme” on monen valmentajan kliseinen selitys hävityn ottelun jälkeen. Hyvin usein se kuitenkin on totta. Tällä hetkellä Chelseassa työskentelevä huippuanalyytikko Mike Forde on todennut: ”Jos marsilainen laskeutuisi maahan ja vaatisi tietää mikä on voitonavain jalkapallo-ottelussa, ensimmäinen tekijä olisi paikkojen hyödyntämisprosentti – ja toiseksi tärkein muuttuja olisi laukausten torjuntaprosentti.”
Kun näitä muuttujia tarkastelee, huomaa että ne ovat käytännössä saman asian eri puolet: viimeistely ja torjuminen. Kun maalintekopeli riisutaan paljaimmilleen, lopputulos muistuttaa lapsuuden pihapeliä: yksi yritttää tehdä maalia ja toinen estää.
Symboliikasta olisi helppo vetää johtopäätös, että datan käyttäminen on jalkapallossa edelleen lapsenkengissä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Reep ja Hughes räiskivät vuosikymmeniä sitten kaukolaukauksia maalin ohi. Nyt numeroiden pyörittäjät saavat kutinsa jo maalia kohti.
Se on jo edistystä, vaikka varsinaista viisasten kiveä ei ole vielä löytynytkään.
Veikkaajan kirous, huonon pelin jälkeen huutaminen ja epäonnistuneen ensimmäisen hypyn tuoma ”paineettomuus” vaikuttavat kaikki todellisilta ja toimivilta ilmiöiltä. Todellisuudessa niissä on kyse yhdestä ja samasta asiasta: paluusta keskiarvoon. Jokin aika sitten törmäsin Twitterissä viestiin, jossa urheilutoimittaja manasi ”Veikkaajan kirousta”. Hän oli aiemmin tehnyt jutun hyvässä iskussa olevasta urheilijasta, jonka tulostaso oli hyytynyt kansijutun ilmestymisen jälkeen. Toimittaja harmitteli, että vaikka lehden nimi oli vaihtunut, kirous ei ollut lähtenyt minnekään.
Veikkaajan kirous ei ole mikään yksittäistapaus, vaan pikemminkin hyvin yleismaailmallinen. Yhdysvalloissa sama ilmiö tunnetaan ”Sports Illustrated -taikana”. Aivan kuten Veikkaajankin kohdalla, Yhdysvalloissa uskotaan, että SI:n kanteen päätyneen urheilijan seuraava kausi tai seuraavat arvokisat ovat tuomittuja epäonnistumaan. Ilmiön selitykseksi on tarjottu liiallista itseluottamusta ja suurten tavoitteiden saavuttamisen painetta.
Taloustieteen Nobelillakin palkittu psykologi Daniel Kahneman toteaa kirjassaan ”Thinking, Fast and Slow” selityksen olevan paljon yksinkertaisempi: ”Lehden kanteen yltäneen urheilijan suoritukset ovat väistämättä olleet poikkeuksellisen hyviä edeltävällä kaudella (tai viime aikoina), luultavasti melkoisen onnen saattelemia, ja onni on oikukas.”
Kahneman on luonut yksinkertaisen yhtälön menestykselle ja suurelle menestykselle: Menestys = taito + onni. Suuri menestys = hieman enemmän taitoa + paljon enemmän onnea
Kahneman havainnollistaa asian golfilla. Golf-kierroksen par on 72. Keskitymme nyt pelaajaan, joka menestyy ensimmäisenä päivänä erittäin hyvin ja saa tuloksen 66. Mitä voimme sanoa pelaajasta tuloksen perusteella? Välitön päätelmä on, että pelaaja on taitavampi kuin turnauksen keskimääräinen osanottaja. Menestyksen kaavan mukaan toinen päätelmä on yhtä oikeutettu: näin hyvin onnistuneella pelaajalla on luultavasti ollut myös keskimääräistä parempi onni.
Jos keskitymme myös pelaajaan, jonka tulos oli viisi yli parin, on syytä päätellä, että hän on melko huono JA että hänellä oli huono päivä. On myös täysin mahdollista, että tuloksen 77 saanut pelaaja on oikeastaan erittäin taitava, mutta hänellä oli poikkeuksellisen karmea päivä.
On erittäin todennäköistä, että näiden kahden pelaajan välinen ero pienenee toisena päivänä. Paras ennustettu tulos toiselle päivälle kummankin pelaajan kohdalla on lähempänä paria kuin ensimmäisenä. Syy tähän on regressio eli paluu keskiarvoon.
Ensimmäisenä päivänä menestynyt pelaaja todennäköisesti menestyy myös toisena päivänä, mutta ei yhtä hyvin kuin ensimmäisenä, koska hänellä ensimmäisenä päivänä ollut poikkeuksellinen onni ei todennäköisesti jatku. Ensimmäisenä päivänä huonosti menestynyt pelaaja on todennäköisesti keskiarvon alapuolella toisenakin päivänä, mutta hän parantaa, koska hänen todennäköinen huonon onnen kautensa ei luultavasti jatku.
Saman asian voi havainnollistaa myös nopalla. Jos olemme heittäneet nopalla vitosen, on todennäköistä, että seuraavan heittomme tulos on ensimmäistä pienempi. Jos tuloksena taas on ollut kakkonen, on todennäköistä, että parannamme toisella heitolla tulostamme.
Jos uhkapeluri sanoisi, että hän heitti nopalla ensin nelosen ja sitten vitosen, joten nyt on varmasti kutosen vuoro, osaisimme varmasti päätellä hänen olevan taikauskoinen ja sepittävän mielessään jotain sellaista mikä ei mene yksiin todellisuuden kanssa.
Kun kyse on arpakuutiosta, ihmismielen on helppo hyväksyä satunnainen vaihtelu. Kun kyse on urheilusuorituksesta, asia on monimutkaisempi. Mieli pyrkii järkeistämään satunnaisia tapahtumia ja luomaan niiden syistä uskottavan tarinan.
Mäkihyppy on hyvä esimerkki tästä. Kun hyvä hyppääjä epäonnistuu avauskierroksella ja palaa toisella kierroksella tasolleen, selostaja saattaa selitellä, että parantunut suoritus johtui paineettomuudesta. Kahneman muistaa itse kuulleensa tällaisen selostuksen. ”Selostaja oli ilmeisesti keksinyt paluun keskiarvoon ja sepittänyt kausaalisen tarinan, jolle ei ollut todisteita.”
Kahneman ei kiellä, etteikö osa ilmiöstä voisi olla tottakin. ”Kenties jos hyppääjien pulssit mitattaisiin ennen kutakin hyppyä, voitaisiin todeta, että he todella ovat rennompia huonon ensimmäisen hypyn jälkeen. Tai kenties ei.”
”Tärkeää on muistaa, että ensimmäisen ja toisen hypyn erilaisuus ei edellytä kausaalista selitystä. Se on matemaattisesti väistämätön seuraus siitä, että onni vaikutti ensimmäisen hypyn tulokseen.”
Kyse ei ole siitä, etteikö hyvältä urheilijalta odotettaisi tasaisuutta. Totta kai voi ja sitä pystyy jossain määrin opettelemaankin. Urheilijalle tulee kuitenkin lähes väistämättä tavallista parempia ja huonompia otteluita ja kisoja. Toisin sanoen huonon suorituksen jälkeen tulee parempi ja poikkeuksellisen hyvän jälkeen lopulta huonompi. Tärkeää on olla vetämättä yksittäisistä onnistumisista tai epäonnistumisista liian suuria johtopäätöksiä.
Miten tämä kaikki liittyy jalkapalloon? Monellakin tavalla. Esimerkistä käy vaikkapa valmennuskulttuuri. Joillakin valmentajilla on tapana huutaa pelaajilleen huonon ottelun jälkeen. Heidän kokemuksensa mukaan tämä toimii, koska pelaajat yleensä palaavat tasolleen ja pelaavat seuraavassa ottelussa paremmin.
Joku valmentajista on saattanut kokeilla myös kehuja poikkeuksellisen hyvän pelin jälkeen ja huomannut sitten suureksi yllätyksekseen, että pelaajat eivät pelanneetkaan seuraavassa ottelussa vielä paremmin vaan todennäköisesti huonommin. Näistä kahdesta kokemuksesta valmentaja on sitten raapustanut mielessään osiaan suuremman tarinan ja päätellyt, että huutaminen toimii kehumista paremmin.
Valmentaja on oikeassa siinä, että kummallekin tapaukselle on yhteinen selittäjä, mutta se ei ole keppi eikä porkkana vaan regressio. Peliesitysten muutokset olisivat olleet luultavasti samansuuntaisia vaikka valmentaja olisi lukenut pelaajilleen Eino Leinon runoja ja näyttänyt päälle perheensä lomakuvia.
Samat lainalaisuudet pätivät myös urheilutoimittajan ongelmaan. Veikkaajan kirous ei hellittänyt kun lehden nimi vaihdettiin Urheilusanomiksi, koska mitään kirousta ei ollut. On vain regressioilmiö.
Toinen jakso 